Kun paras (ja ainoa) lääke on paskainen nauru

5/5 tenttiä takana tämän neljän viikon aikana.

Tähän asti kaikki hyvin.

Mutta saattaa pikkuhiljaa jo vähän väsyttää.

Sen sijaan, että minusta olisi kuoriutunut kiukkuinen, itkuntäytteinen stressihirviö, olen nauranut. Naurettavan paljon. Muutaman kerran kyyneleet silmissä, koska naurusta ei tule vain loppua ja ystävän paskainen nauru vieressä vain yllyttää jatkamaan.

Kai tämäkin on ihmisen tapa selvitä. On tutkimuksia, joiden mukaan nauru vapauttaa endorfiineija, nostaen kipukynnystä helpottaen samalla psyykkistä stressiä (brittitutkimus vuodelta 2011, anteeksi en jaksa nyt etsiä tarkempaa lähdettä). Nauru ei ehkä pidennä ikää, mutta pitää kyllä hengissä tämän semesterin aikana. 

Kun fakta on että tällä hetkellä väsyttää ja stressaa. Paljon.

Mutta minkäs teet?

Nauran.
Parhaani mukaan.
Oli oikeasti aihetta sille tai ei.

Kun ei auta valitus (no... välillä sekin), niin nauru on oikeasti parasta, mitä voi tehdä.

Läpän tasohan on ollut jo pitkään tumman sävytteistä, mutta mitä pidemmälle syksy on edennyt, huumorista on tullut sysimustaa ja huonoa (syvältä suoraan sigmasta). 

Vertaistuki on ollut niin ikään aivan korvaamatonta.
Ihmiset joiden kanssa jakaa naurut ovat olleet korvaamattomia.

Katse on jo/yhä tulevassa. Joululomaan enää 5 viikkoa ja kaksi päivää.

Sitä ennen enää 4 tenttiä jäljellä.

Välitavoitteena on edelleen selvitä viikosta kerrallaan.

Kesä näyttää tällä hetkellä hyvältä.
Yhä epävarmuuksia, mutta jos kaikki menee nyt hyvin, kesän työkuviot pitäisi olla kunnossa.

Nämä asiat pitävät minut motivoituneina.

Eli kaikesta huolimatta päänuppi yhä matkassa, vaikka muutama marmorikuula onkin karannut, inkkareita pudonnut kanootista ja muumeja kadonnut laaksosta.
Se on elämää se.

Take care <3 

Ylen uutislinkki: https://yle.fi/uutiset/3-5423441
Kuva : #1  #2

Lääkisopiskelijan arkea osa 2

Syväluotaus menneeseen viikkoon. Tekstistä tuli jälleen yllättävän pitkä, vaikka asian voisi tiivistää kahteen sanaan: paljon lukemista.

Maanantai

koti-lukupäivä. Yöllä tuli pyörittyä sängyssä klo3:00 asti (Nukkumattini saa kohta potkut...) mutta potkaisen itseni silti ylös 9:00 aikoihin, jotta päiviin tulisi taas rytmi ja tolkku, kun viikonloppuna saattoi "vähän venahtaa".

Päivän teemana physiologia, koska tentti on keskiviikkona. Tunnelma on aamulla varsin seesteinen, mutta stressikäyrä alkaa nousta iltaa kohden. Varsinkin sen jälkeen kun kämppis tulee kotiin ja juhlistaa sitä, että hänellä on tentti takana, kun itsellä on tosiaan vielä edessä.

Stressin määrä tässä talossa on siis vakio.

Tiistai

Ainoa asia maailmassa, joka sai minut sillä hetkellä motivoitua klo 8.45 luennolle on se, että luennoilla kävijöillä on mahdollisuus saada joku "etu" examissa. Olettaen siis, että sitä ennen kaksi välitenttiä on suoritettu ensimmäisellä yrittämällä. Edessä on kahdet muistiinpanot: tyhjä paperi, johon kopioin taululta sikiön verenkierron kehitystä demonstroimaa piirrustusta, sekä physiologian sekavat muistiinpanot. Luento kestää 1.5h ja nopean tauon jälkeen suunnataan yliopiston kirjastoon - yllättävää kyllä - lukemaan vähän lisää.

Lounaan jälkeen huomio kääntyy hetkellisesti physiologiasta pato-physioon (patologian physiologia), sillä kokeesta huolimatta täytyy pysyä ajantasalla muissakin kursseissa ja selvittävä viikkostesteistä ( yleensä 3 per viikko), sillä muuten välitentteihin tulee lisäkysymyksiä (kuten microbiologiassa ja physiologiassa) tai (kuten pato-physiossa) viikkotesti pitää uusia erillisenä uusintapäivänä, ennen kuin saa edes mennä tenttiin.

No. Tunnin verran luettuani kuulen, että olin lukemassa väärää luentoa, josta kuulustellaan vasta seuraavalla viikolla. Ärräpäitä päästeltyä totean, että hitot, jatkan physiologiaa ja luen sitten aamulla ennen tunnin alkua. Kirjastolla jatkui työ klo18:30 asti, kotona vielä lähelle puoltayötä.

Keskiviikko

Viimein tenttipäivä!

Aamu aloitetaan 6:15. Ylös. Hitosti kahvia tulemaan ja lukemaan. Ensin viikkotestiä varten, sitten vielä vähän physiologiaa ja vielä viimeiseksi ennen bussiin juoksemista 9:30 silmäillään pato-phsyion (luojan kiitos lyhyt) materiaali läpi. Tuntitestistä selvittiin sillä kertaa, mutta edellisen viikon tuli vähemmän yllättävästi hylättynä takaisin. Se pitää siis uusia ensi viikolla.

Oppituntien välissä on muutama tunti aikaa hengähtää, siirtyä paikasta toiseen, syödä lennossa ja taas lukea. Olo kaikilla on varsin rauhaton, sillä monet pitävät yhä kiinni "autopass" mahdollisuudesta (hyvä tulos välitenteissä, niin ei tarvitse tehdä loppuexamia). Istun kokeessa viimeiseen asti, viimeisenä yhden extrakysymykseni kanssa (mitä sanoinkaan niistä viikkotesteistä?). Olo on helpottunut, vaikka tulosta onkin vaikea arvata etukäteen. Tulokset tulevat vasta seuraavana viikkona, joten sitä ennen asiaa on turha ajatella. Työnnän tietoisesti koko kokeen pois mielestäni.

Kahviosta lisää jotain pientä syötävää ja taas bussiin. Mutta ei vielä kotiin, vaan "communication psychology" tunnille, joka pidetään jälleen kerran eri rakennuksessa, lähellä Stradinš sairaalaa, jossa olemme muutaman kerran jo päässeet tapaamaan potilaita. Opiskelukaveri pitää esitelmän, muuten huoneessa vallitsee kooma. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että opettaja päättää sillä kertaa tunnin aikaisin ja pääsemme kotiin jo 17 aikoihin.

Kotiin tultua on pakko nollata. Teen ruokaa. Kuuntelen musiikkia. 21:00 jälkeen palataan realismiin. Viimeistelen embryologian piirrustukset, valmistelen microbiologian esitelmän ja alan lukea seuraavan päivän viikkotestiä varten. Aivot huutavat hoosiannaa siinä kohtaa, kun lopettelen puolen yön aikaan. Aivan liian myöhään.

Torstai

Aivan liian aikainen aamu. Herään kunnolla vasta kämppiksen herätyskelloon seitsemän jälkeen. 8:30 alkaa embryologian viimeinen practical tunti ennen tenttiä (parin viikon päästä). Piirrettävää tuli jälleen paljon (mm. sydän viikkoina 6 ja 10) ja kuvat pitää tuoda tenttin, että edes saa osallistua.

Siirrytään taas paikasta toiseen. Kahviosta ruokaa ja kirjastoon. Pikaluen enemmän tai vähemmän menestykkäästi vielä microbiologiaa ennen tuntia ja tuntitestiä. Testi on ehkä läpi ehkä ei, sen näkee viikon päästä. Pidämme esitelmiä ja neuvottelemme uuden tenttipäivän microbiologialle, jotta ei osuisi samalle päivälle kuin embryologia. Proffamme on onneksi todella reilu ja suostuu päivänvaihtoon, jotta saamme yhden lisäpäivän aikaa lukea. Kaipa hänkin todella toivoo, että tulemme tenttiin valmistuneina.

Tunti loppuu aikaisin. Ketään ei haittaa. Olen kotona kolmen jälkeen ja alkaa totaalikooma. Suunniteltu jumppa jää välistä, koska kroppa on ihan poikki. Kahvi, internet, oma rauha, laulaminen ja pianon soitto nollaavat mukavasti päätä. Vasta kämppiksen palattua illalla otan itsestäni vielä hetkeksi niskasta kiinni: etsin embryologiaan hyvän kirjan internetistä ja luen paton-anaa (patologian anatomia, kurssi tosiaan jaettu kahtia), sillä seuraavana päivänä on (ylläri pylläri) taas viikkotesti.

Perjantai

Ihana, rauhallinen aamu <3 Herään sattumalta kahdeksan aikaa, hymyilen ja käännän kylkeä. Ignoraan ensimmäisen ja toisenkin herätyksen ja jatkan unia. Aamun latvian tunti on peruttu ja paton-ana alkaa vasta 15:15. 

Löysän aamun jälkeen luen vielä muutaman tunnin, ennen kuin lähden bussilla koululle. Testiä ei pidetäkään, mutta koska meiltä oli jäänyt yksi tunti välistä (ja ensi viikolla pitäisi olla tentti) niin pidimme hieman pidemmän tunnin kuin tavallisesti, jotta ehdimme käydä läpi kahden oppitunnin asiat yhdessä.

Kotiin. Klo18 tulee roska-auto, johon pitää ehtiä viemään roskat. Kaupan kautta taas kokkailemaan. Korkkaan viinipullon, vaikka vakuuttelen itselleni vielä jaksan tehdä jotain koulun eteen, vaikka sitten viinilasi toisessa kädessä. Muutaman tunnin totaalikooman jälkeen potkaisen itseni vielä lukemaan yhden luvun loppuun. Kämppis näet painaa yhä duunia, niin sitä on vaikeaa välillä perustella itselleen, että miksi itse vetää lonkkaa :D

Loppuilta vapaata. Pakkaan valmiiksi labratakin ja stetoskoopin lauantain koulutuspäivää varten, minkä on organisoinut suomalainen opiskelijajärjestö RiSLO. Rakastan koulutustapahtumia, vaikka asiat tähän asti ovatkin menneet suurimmalta osalta yli hilseen. Joka kerta jää kuitenkin jotain mieleen ja näkee paljon opiskelija-kollegoita, joita ei ehkä muuten näe.

Yksi viikko siis taas takana, 

enää 8-viikkoa joululomaan! 

Viikko kerrallaan tästä(kin) selvitään.

Forgive me for the pixels

Studying 101: What ever works. Do it.

Yksi tentti takana, monta edessä. 

Tällä kertaa päädyin kokeilemaan jotain aivan uudenlaista taktiikkaa.

Kiusallinen tietoinen siitä että munuaiset ovat väärinpäin...

En ole koskaan ollut hyvä "pänttääjä". Olen parempi ymmärtämään laajoja syy-seuraussuhteita; kaaria, en muistamaan pieniä nippelitietoja. Siksi etenkin microbiologia on osoittautunut minulle, jos ei haastavaksi, niin ainakin helvetin rasittavaksi aineeksi opiskella.

Opiskelutekniikoita on vaikka ja millä mitalla ja tarkoitukseni onkin jakaa lähinnä niitä, joita olen itse käyttänyt ja joista olen kokenut olevan milläänsä hyötyä.

1) Kirjoita. 

Kaikki. Itse.

Se tuntuu tyhmältä käytännössä kopioida luentomateriaali sanasta sanaan ylös omiin muistiinpanoihin, mutta itseäni tämä auttaa. Varsinkin kun paperiversioon on helpompi palata myöhemmin tekemään alleviivauksia ja kenties lisätä materiaalia tai piirtää kuvioita.

Mistä puheenollen..

2) Piirrä.

Tämä tapa eskaloitui oikeastaan vasta viime kokeen aikana. Vaikka olenkin aina piirtänyt (myös itseeni, kuten anatomian aikana) niin en koskaan tässä mittakaavassa.
Ajatus lähti kun löysin youtubesta SketchyMicro:n, jossa käytännössä piirrettiin paperille kaikki oleellisimmat tiedot ja ominaisuudet bakteereista. Saman tekijän piirroksissa samat symbolit toistuivat usein "luonnoksesta" toiseen, joka niin ikään helpotti muistamista. Aloin lopulta soveltamaan ideaa itse, joka (toivottavasti) pelasti minut tällä kertaa. 

Sillä oikeastaan ei ollut väliä, mitä piirsin, kunhan symbolit toistuivat. Itselläni esimerkiksi oli useita erilaisia "aaseja" kuvastamassa entsyymejä (beta-lactamase, IgA-protease jne..), kissat catalase entsyymiä, sininen tai punainen kakkakökäle vetistä tai veristä ripulia ja niin edelleen.

Saatoin olla hieman väsynyt (ja epätoivoinen) kun opiskelin microa.

3) Kuuntele

Youtube on aarre. Sieltä löytää, kun etsii, vaikka ja mitä. Tietysti saa olla myös lähdekriittinen. Erityisesti histologiasta selviytymistä saan kiittää ShotgunHistologya ja kuten jos mainitsin, SketchyMicro avasi minulle aivan uuden tavan painaa päähäni eri bakteerien virulenssifaktoreita. Lisäksi se on hyödyllinen, jos jokin asia on epäselvä tai luentomateriaalin sisältö ei vain aukea. 

4) Puhu/kysy/ihmettele

Tämä on jotenkin paljon luonnollisempaa (ja tuntuu vähemmän pähkähullulta) kun ei enää asu yksin. Välillä ei tarvitse edes pukea ongelmaa loppuun asti sanoiksi, kun asia avautuu. Vielä parempi vain, joutuu selittämään itse, miten asia on. Tämän takia minua ei ikinä haittaa, vaikka joku kysyy neuvoa. Silloin joutuu aivan eri tavalla pukemaan asioita sanoiksi ja ajattelemaan. Ja  tätä asiaa saa itselleenkin aina jatkuvasti muistuttaa: jos ei tiedä, kysy. Etsi tietoa ja ihmettele ääneen. 

Tyhmempi on se joka ei kysy kuin se joka myöntää, ettei ymmärrä.

ps. pahoittelut kuvien huonosta laadusta!

Pitää panostaa seuraavan puhelimen kanssa parempaan kameraan...

Siperia opettaa

Kohta ensimmäinen kuukausi taas lääkistä takana!

Vielä ei pantaa kiristä. Hyvä niin.

Welcome to the jungle!

Lukkari tuntuu melko mukavalta.

Ma on vapaa, ti luentoja, ke kolme practical tuntia, to 1-2, pe kaksi.

Eli ke-to akseli on vähän rankka, koska molempina päivinä on viikkotestejä, muuten ihan hyvä. Melkein joka päivä olisi silti hyvä lukea edes jotain, edes vähän. Niinä päivinä, kun itseäni laiskottaa, pistän kuulokkeet korviin ja kuuntelen videoluentoa samalla kun virkkaan. Ei välttämättä kaikkein aikatehokkainta opiskelua, mutta kyllä niistä aina jotain jää mieleen.

"Haen vain pari juttua Jyskistä"

Sen minkä on oppinut on, että opiskele, opiskele, opiskele... Oli se sitten kuinka vähän tai "turhalta" tuntuvaa, niin paras vaan yrittää pitää pyörä koko ajan pyörimässä. Näin ei jää jälkeen. Vähän väliä itsellä tuppaa physion protocollat jäädä rästiin, mutta sitten täytyy vain palauttaa itsensä niskapersotteella takaisin työpöydän ääreen.

Eli mitä tähän voisi sanoa. Siperia (3. semesteri) opetti hyvin.

Se oli suoraan sanottuna aika uuvuttava kevät, niin oppi ainakin, että miten kannattaa tämä toinen vuosi lääkiksessä suorittaa. Ja vaikka kesä ei ollutkaan maailman rentouttavin, koska painoin kirjaimellisesti viimeiseen päivään asti töitä, niin sai ainakin sopivan tauon lukemiseen ja jatkuvaan aivotyöskentelyyn. Kankealta tämä opiskeluun orientoituminen välillä tuntuu, mutta kyllä sitä nopeasti taas lähtee se opiskelurytmi käyntiin.

Tuparilahjoja

Mutta on se elo muutakin kun puurtamista! (ainakin näin alkuun)

Uusi kämppä tietenkin vaati arvonsa mukaisen kastajaiset, lisäksi kirjaimellisesti kivenheiton päässä oleva kuntosali on avannut uusia harrastusmahdollisuuksia. Tähän asti olen ehtinyt käydä lähinnä ryhmäliikuntatunneilla, joka on mukavan rentouttavaa (ei tarvitse ajatella), vaikka välillä onkin haastavaa, kun ymmärtää ehkä joka kymmenennen sanan. Ohjaajat siis luonnollisesti puhuvat latviaa :D Opiskelijahinnalla 36e/kk sali+jumpat ei todellakaan ole paha sijoitus. Ja selkä kyllä kiittää tästä hurahduksesta. Ja pääkoppa.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin. Myrskyä odotellen. Parin viikon päästä alkaa syksyn pahin rutistus (?) joka kestää ehkä kuukauden (4vkoa ja 5 tenttiä, esitelmän ja tietysti viikkotestien lisäksi). Yritetään pitää motivaatio korkealla ja hädän hetkenä vaan jesarilla päänuppia taas kasaan.

Motivaatiota selvitä tästäkin semesteristä lisäsi erityisesti tieto, että sain amanuenssuuripaikan ensi elokuulle :) Hakuprosessista ja ajatuksista asiasta lisää joskus myöhemmin. 

Jee,jee syksy!!

4th semester: mitä voi odottaa?

Back in the business!

Eli 4. semesteri rullaa jo käynnissä, ja olo yllättävän seesteinen! (Not gonna last long, jos yhtään itseäni tiedän ja tunnen..)

Vielä ollaan pienessä käynnistelyvaiheessa, eli kaikki kurssit eivät ole päässeet vielä edes kunnolla alkamaankaan. 4. semmalla siis jatkuvat fysiologia ja microbiologia (johon kuuluu myös parasitologia ja virologia) ja uusina tuttavuuksina alkava patologia (patologian physiologia ja anatomia erikseen), communication psykologia ja embryologia.

#tb to summer <3

Vanhat tutut micro ja physio ovat siis jo alkaneet: molemmista yhä viikkotestejä, mutta physiologian viikottaisia seminaareja ei enää varsinaisest (meidän opettajan kanssa), vaan kysymyksiä käydään opettajapainoitteisemmin läpi. Lisäksi microbiologiassa pidetään esitelmiä. Tähän lukukauteen mahtuu yhteensä 4 microbiologian ja 2 physiologian tenttiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että noin joka neljäs viikko ainakin microsta tehdään joku tentti tai tenttejä. Alueet eivät ole välttämättä hirvittävän laajoja, mutta kuluttavaltahan tuo kuulostaa näin äkkiseltään.

Tenttejä (colloja) siis riittää. Patologiasta on niin ikään yhteensä neljä, embryosta kaksi. Psykologiasta en ole varma, onko siitä mitään - tuskin mitään suurta ainakaan. Vähintään 12 colloquimia silti edessä, jos olen pysynyt yhtään kärryissä, eli kyllä niitä alkaa pian putoilemaan. Niiden päälle sitten exameja tammi-helmikuussa - riippuen siitä, miten hyvin menee collojen  kanssa. Eli työntäyteinen semesteri edessä taas.

Tämä semesterin sitten pitäisi olla se pahin :D Vihdoin ollaan täällä. Tällä hetkellä on ainakin semi sisukas olo: sellainen että "bring it on!" Se, että olenko valmis tähän, en osaa sanoa, mutta jotenkin vain haluan, että tämä semesteri olisi pian ohi. Sisulla mennään läpi, vaikka harmaan kiven, ja tuskin on sattumaa, että päässäni soi vähän väliä Maija Vilkkumaan biisin 'Lattiaa pestään' sanat:

 "Mut ei se mitään, mä kestän mitä vaan, vaikka suuhuni pakkasella rautaa"

Luulen, että edellinen semesteri oli paras opettaja tätä lukukautta varten. Täytyy vain muistaa levätä, nähdä ystäviäkin välillä, keksiä jotain muuta elämää kuin opiskelu, mutta silti valmistautua jokaiseen tuntiin edes jotenkuten, ettei viimehetkellä tule paniikkia.

Sen lisäksi, että katse on tiukasti tässä lukukaudessa, niin olen niin ikään kääntänyt katseeni jo kohti ensi kesää. Toiveissa olisi amanuenssuuri jossain päin Suomea. Näillä näkymin potentiaaliset erikoisalat olisivat reumatologia tai patologia. KNK:lle (korva-nenä-kurkku) haluaisin kamalasti, mutta voi olla, että sinne ei ole juuri mahdollisuuksia, kun kurssi on vielä kesken silloin. Mutta katsotaan mitä tapahtuu. Ihan mielelläni menen takaisin edelliseen kesätyöpaikkaanikin, jos niikseen.

Ellinoora: Elefantin paino

Viimeiseksi hieman hirtehishuumoria. Totesimme vain kämppiksen kanssa, että kertosäkeen sanoista tulee varsin osuvat, kun vaihtaa vain "elefantin" "nelos semmaan".

"Se tekee kipeää, kun nelos semman painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan

Nousemaan aina uudestaa

Oon pahoillani en osannut lohduttaa

Mut lupaan vielä se helpottaa" 

Näillä mennään. Ihanaa syksyn odotusta kaikille! <3

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin

3rd. semester: mitä jäi käteen?

This was quite a ride.

Nyt kun olen jo hetken aikaa saanut levättyä, on aika katsoa taaksepäin ja ihmetellä, mitä jäi käteen viimeisimmästä semesteristä RSU:ssa.

Eli, jälleen yksi puolivuotinen lääkistä taputeltu ja olo on jotain rekan alle jääneen ja helpottuneen väliltä. Ajattelin tällä kertaa omistaa postaukseni yhdelle lempi sarjakuvista-artistilleni (TheAwkwardYeti) jo ihan siitä syystä, että kyseiset sarjakuvat ovat saaneet minut nauramaan myös vaikeimpina hetkinä.

Stressi on tappavaa, sanotaan. Ja henkilökohtaisesti minun on (yhä) paljon tehtävä töitä sen eteen, ettei stressi käy ylitsepääsemättömäksi. Etenkin semesterin alku oli rankka, kun piti tottua tiukkaan lukujärjestykseen ja kasvaneeseen työmäärään, maustettuna liian suurella kunnianhimolla ja itsekritiikillä. Lisäksi pääsiäiseen asti minulla oli koira mukana matkassa, joka toisinaan aiheutti aikataulu ongelmia ja extra-stressiä. 

Ystäväni unettomuus... Mistä olen puhunut ennenkin. Stressi ja unettomuus ovat usein erottamattomat bestikset; ei yhtä ilman toista. Tämä duo on erittäin rasittava etenkin silloin, kun olisi paljon tehtävää (eli aina) ja pitäisi pystyä keskittymään ja oppia uusia asioita. Opin jälleen kerran kantapään kautta, että minun täytyy oppia nukkumaan. Se, että nukkuu kahtena edellisenä yönä 4 tuntia ja niistä seuraavana 16 (yes, this happened), ei ihan vastaa normaalia, toivottavaa elämänrytmiä, jolla jaksaa paahtaa pitkiä aikoja.

Toinen asia, jota itseni pitää opetella on vapaa-ajasta nauttiminen.

Sillä sitäkin on, mutta kaikki ilo vapaa-ajasta karisee, jos ajan käyttää murehtimiseen, että "pitäisi tehdä sitä tai tätä". Itse aloin pitää jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita pyhänä vapaapäivänäni. Päätin, että silloin en tee mitään ja piste. Toisinaan yritin huijata itseäni, että lähden kirjastolle la aamuna aikaisin, mutta kappas ja kumma, usein olin niin väsynyt edellisestä viikosta, etten saanut itseäni ylös sängystä. Kroppaa pitää kuunneella ja ainakin omani kaipasi lepoa. Mutta silloin pitää myös vain tehdä sopimus itsensä kanssa, että tänään en ajattele kouluasioita. Scandinavian music group:n sanoituksia lainaten: "Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun".
(SMG: Vieläkö soitan banjoa?)

Kaikkein vaikeinta on ehkä luottaa itseensä, että kyllä minä pärjään, kunhan teen parhaani.

Niin hyviä ja opettavaisia kuin välivuodet minulle olivatkin, niin hyvä luoja kolmen vuoden perättäinen pääsykoe-rumba tuhosi itsetuntoni akateemisesti aivan tyystin. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että harharetkeni AMK:ssa ja Turun yliopistossa eivät olleet millään tavalla akateemisia riemuvoittoja.

On vaikea päästää irti siitä "en ole tarpeeksi hyvä" identiteetistä.  Se on hirveä taakka, joka ei kysy järkeä tai logiikkaa. Mutta siitä huolimatta siitä pitää yrittää päästää irti. Minun on yhä vaikea sanoa ääneen, että "hei, minä olen hyvä!", vaikka totuus on, että keskiarvoni on 7.2/10 niistä kursseista, joista ollaan tähän asti saatu loppuarvosana. Ehkä se on nykyajan trendi, että kaikessa pitää olla erinomainen, ennen kuin kehtaa kehua itseään.

"Embrace the average" on ihan hyvä asia muistaa, myös lääketieteen opinnoissa toisinaan. Kun fakta on se, että jokainen meistä ei tule olemaan kirurgi tai neurologi - eikä silloin tarvitse olla erinomainen näissä asioissa. Ihmisten (täydellisyyden) tavoitteellisuudessa ei ole mitään vikaa, ennen kuin siitä tulee (esimerkiksi) este mennä tenttiin, koska "en ole valmis, en osaa vielä tätä asiaa täydellisesti". Näitäkin ihmisiä on.

Lääkis on kestävyysurheilu (ehkä sen takia niin moni urheilee vapaa-ajallaan).

Ei riitä, että kuulee, oppii, kertaa, tenttii ja PUM olet valmis. Kun heti edellisen tentin jälkeen tulee toinen ja kolmas ja neljäs tentti tai tehtävä tai esitelmä ja niin edes päin. Ja aina homma ei suju. Joskus on huonoja päiviä tai viikkoja, jolloin voisi heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että "F*ck it! En jaksa enää!". Pahimpina hetkinä itseäni helpottivat erilaiset  työlistat, kalenteri ja loppua kohden päivien/viikkojen laskeminen.

Tärkeä asia, minkä myös opin vihdoin, on asioista irti päästäminen. Ei voi jäädä odottamaan ja stressaamaan sitä, miten edellinen tentti mahtoikaan mennä, kun pitää keskittää jo energia ja ajatukset seuraavaan. Jos se menikin huonosti, niin perästähän kuuluu.  "Let it go and get. up!"

Etenkin tämän semesterin aikana olin itse muutaman kerran aika tiukilla ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että minulla on koko kesä aikaa (töissä, haha) palautua ennen seuraavaa (ilmeisesti vielä eeppisempää) semesteriä. Täysi hatunnosto niille, jotka joutuvat paahtamaan koko 2. opiskeluvuoden vain lyhyellä, lukukausien välisellä tauolla (taisi kestää jopa viikon/viikonlopun).

Okei. Olen siis puolet postauksesta (ja viime keväästä) valittanut siitä, että on kiire, on paljon hommaa, stressiä ja niin edespäin...
Hassu juttu on, että verrattuna ensimmäiseen vuoteen, tämä (rankin) puolivuotinen on kuitenkin ollut paras ja mielenkiintoisin tähän asti. Meillä loppujen lopuksi oli varsin vähän kursseja (joskin isoja kokonaisuuksia), eikä mikään niistä ollut sellainen, mikä olisi saanut minut raivoihini, että miksi hitossa meidän täytyy opiskella jotain tällaista, tästä ei ole mitään hyötyä! (paitsi... yksi kurssi)

Anatomia: tärkeä. Microbiologia: erittäin mielenkiintoinen (etenkin immunologia osa sitä), vaikka ei yhtään oma juttuni. Fysiologia: enemmän oma juttuni, mielenkiintoinen ja tärkeä ymmärtää. Genetiikka: mielenkiintoista, etenkin kun seuraavan kesän viettää kehitysvammaisten parissa, niin ehkä pääsee näkemään, mitä on juuri opiskellut. Histologia: monet vihasivat, mutta itse ihan pidin(rakastin/vihasin vuorotellen). Latvia: hyvä oppia klinikkavaihetta varten. Omasta valinnaiskurssistani en puhu: se oli huono valinta, mutta ainakin pääsi vähällä.

Ensi syksynä osa edellä mainituista jatkuu, osa ei. Näin viikon levänneenä osaa jo vähän innostua ajatuksesta, että opinnot jatkuvat jossain kohtaa. Siihen asti, kiitos ja näkemiin, hyvää kesää ja niin edespäin. Saatan kirjoittaa satunnaisesti, mikäli keksin/ehdin. Ensi viikolla alkaa työt!!

loppusanat:

Harva pärjää tämän suon läpi yksin, eikä kenenkään pitäisi joutua yrittämään.

Nämä viimeiset ajatukset ovat tarkoitettu niin muistutukseksi itselleni kuin neuvoksi kaikille muillekin: muistakaa pyytäkää apua. Kysykää ääneen, ihmetelkää ja älkää ikinä tunteko häpeää siitä, jos ei tiedä, ymmärrä tai jaksa. Olen itsekin saanut paljon apuja niin ystäviltä omalta kurssiltani kuin mahtavilta tyypeiltä ylemmiltä semestereiltä, sekä tietysti perheeltä ja ystäviltä Suomessa. Apu on tullut koulumateriaalien muodossa, halauksina ja rohkaisevina sanoina, kokemuksen syvänä rintaäänenä, suorina neuvoina ja onnen toivotuksina. En osaa edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikille ihmisille ympärilläni tsempeistä ja ja rohkaisuista. Niitä on tämä keväänä tarvittu.

So, keep it simple, stupid: Kiitos!