Pitääkö tytön olla aina kiltti ja epäitsekäs?

Milloin pitää ottaa askel taakse päin ja luovuttaa?

Olen miettinyt ennenkin tätä kiltin tytön ongelmaa: miellyttää vai ei? Kenen miellyttäminen on tärkeintä? Itseni vai jonkun muun? Mutta jos en joustakaan muiden mukaan, olenko itsekäs? Saanko sillä, että olen kiltti ja muovautuva, itselleni mitään? 

Varmasti jotain - muutoin sitä ei tulisi tehtyä. 

Ainakin itselleni on tärkeää, että koen olevani millään tavalla hyödyllinen ja tärkeä. Onhan sen luonnollista. Haluan olla hyvä ja luotettava ystävä ja sisko. Haluan osoittaa töissä, että osaan ja olen ahkera. Opiskeluissa (aivan, opiskelen taas!! Maailma on ihmeitä täynnä! ) en haluaisi mennä siitä missä aita on matalin, koska tuotan silloin pettymyksen itselleni. Haluaisin todistaa sekä itselleni että koko maailmalle että, hei! Minäkin olen tärkeä ja fiksu ihminen. Minullakin on jotain annettavaa. Mutta nämä tunteet joutuvat yhä useammin ja useammin koetukselle. Monestakin syystä. Yksi syy on, että olen väsynyt suorittamaan.

Ironisinta on ehkä se, että en myönnä olevani perussuorittaja, jonka elämän tehtävä on miellyttää muita. Kaukana siitä. Olen itsenäinen ja itsepäinen nainen, maustettuna oinaan tempperamentilla, taiteellisella herkkyydellä ja kunnianhimolla. Saatan ehkä kaivata ihmistä rinnalleni, mutta elämäni tuskin musertuu, jos ei tätä henkilöä koskaan löydy. Mutta silti, vaikka kaiken aikaa väitänkin tekeväni asioita sen takia, että ne ovat omia valintojani, huomaan ajautuvani usein umpikujaan sen kanssa, mitä itse haluan ja mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. 

Esimerkiksi työni tällä hetkellä (joka itseasiassa herätti kirjoituspuuskan pitkästä aikaa). Koen olevani umpikujassa sen kanssa. Ja samalla kiitän ja ylistän kohtaloa, etten olekaan siellä vakituisesti,  vaan pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Mutta siis: pidän työstäni. Oikeastaan melko paljonkin. Se on raskasta, ravintolassa ruokien kanssa juoksemista ja astioiden keräämistä ja melkein aina on kiire. Asiakkaat ovat toisinaan aivan huippuja, ja saavat hymyn huulille koko päiväksi. Mutta jotain siinä selvästi mättää, sillä nykyään aina kun saan kutsun töihin, sydämeni nousee kurkkuun ja olen kuin bambi ajovaloissa. Ajatus töihin menosta saa minut menemään lukkoon, mutta toisaalta kieltäytyminenkin tuntuu mahdottomalta. Olen melkein paniikissa. Enkä tarkalleen edes tiedä miksi. 

Suorittaminen on vilpillistä ja koukuttavaa. Kuin juoksisi laina-ajalla. 

Itse suoritan miellyttääkseni lähinnä itseäni. Vakuutelen, että näin kuuluu vain tehdä ja jaksaa. Mielellään vielä hymy kasvoilla. Olen väsynyt siihen, että minun pitäisi olla aina valmis hyppäämään vuorokauden varoitusajalla töihin (mielellään kahdeksaksi tunniksi tai pidemmäksi..) vain koska muut odottavat minun tekevän niin. Ja totta kai odottavat: sehän on minun työtäni extra-tarjoilijana! Mutta vaikeinta on se, itseäni ahdistaa tuottaa toisille pettymys. Tekeekö se minusta itsekkään paskiaisen, johon ei voi luottaa, vai vain ihmisen. 

Minä haluan uskoa, että olen fiksu, tärkeä ja hyödyllinen - jopa lahjakaskin jossain - ilman että minun täytyy suorittaa joka elämänsaralla. Olen kahdenkymmenenneljän. Teoriassa aikuinen, eli minun pitäisi lakata ajattelemasta kuin epävarma teini, jonka koko elämä riippuu siitä, minkälaiset arvosanat saa, onko poika/tyttöystävää, tai mitä muut minusta ajattelevat. Ihan oikeasti: eikö suurin saavutus, mitä tässä hullussa, peloittavassa maailmassa voi saada, ole onnellisuus? Sitä ei saavuta suorittamalla oravanpyörässä. En ainakaan minä. Nostan ihan ihan oikeasti hattua niille, jotka opiskelevat ja tekevät hirveästi töitä sen ohella. Huomaan, että minä en siihen kykene. Muisto edellisestä loppuunpalamisesta (yhtälöllä työt+koulu= romahdus) on vielä aivan liian tuore ja kipeä. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun kunnolla joutui kasvotusten oman inhimillisyyteni kanssa (ja sekös suorittaja-ihmistä vituttaa). 

Toivon vain, että tästä tulisi tasapainoinen ja onnellinen vuosi. Miten siihen päästään, jää nähtäväksi.

Tähän tekstiin ja tunnelmiin sopi vain ihan liian hyvin Frozenin Let it go :) (Idina Menzelin ääni on aivan mahtava!)

Seuraavan kertaa. 

Kypsä, kypsempi, pääsykokeisiin lukija

BAD MOOD ALERT!

Stressaantuneen (kypsän) pääsykoisiin valmistautuvan avautuminen.

Mukaviin tai edes parempiin tunnelmiin palataan noin viikon päästä.

Ja niin, jos haet itsekin, saatat samaistua.

Se nyt ei ole salaisuus, eikä mikään, että lääketiedettä pyrin lukemaan aivan kuin ne sadat muutkin hullut, jotka  (tälläkin hetkellä) kuluttavat ahtereitaan kirjastoissa/kotonaan työpöydän ääressä, niskat ja hartiat tuhannen jumissa ja vatsahaavan alku riesanaan. Tämä ei ole todellakaan mikään ensimmäinen kerta, kun haen. Kaukana siitä. Olen hakenut niin moneen kouluun, että olen pudonnut jo aikapäiviä sitten laskuista. Turkuun, Tampereelle, Lahteen, Kuopioon. Ammattikorkeakouluun ja yliopistoon. Yksi paikka aukesi, mutta ala ei tuntunutkaan omalta ja vaihtoonhan se meni. Nyt - viisi vuotta lukion jälkeen - alan olla melkoisen kypsä tähän "etsimiseen".

Olenko hakenut koko tämän ajan lääketiedettä? En todellakaan! Olen mennyt kuin tuuliviiri paikasta toiseen, koska en ole osannut päättää, tuleeko minusta lääkäriä vai muusikkoa. Sosiaalityöntekijää vai vaikkapa floristia. Olen ehkä eräällä tavalla "oman aikani lapsi" siinä mielessä, että en halua vain työtä, josta saa säännölliset tulot ja ehkä joskus palkalliset kesälomat. Haluan työn, jota rakastan, johon innostun ja jossa voin kehittyä ja samalla tuntea itseni hyödylliseksi. Haluan mieluummin toteuttaa unelmia kuin mennä siitä, mistä aita on matalin. Oman itseni - ja unelmani - löytämisessä meni vain melkoisen kauan. Enkä mielestäni ole vieläkään liian "vanha" muuttamaan suunnitelmiani (sen sadannen kerran..)

Minua sapettaa, miten paljon nykyään kasataan paineita "sen oikean" koulupaikan löytämiseksi. Puhutaan kiintiöistä niille, joilla on jo opiskelupaikka. Puhutaan siitä, ettei toiseen samantasoiseen tutkintoon annetakaan enää kelan opintotukea. En ole aivan varma, ovatko molemmat jo käytössä. Ymmärrän, että halutaan ihmisiä valmiiksi opinnoista ja työelämään, mutta en usko että tämä tulee kantamaan pitkässä tähtäimessä.

Mitä käy niille, jotka muuttavat mieltään kesken opintojen?
Tunnen heitä monia. Kuulun tähän ryhmään itsekin. Moni hakee vain jonnekin joka on ollut "kivaa lukiossa" - kuten kieliä tai historiaa - mutta ei todella tiedä, mitä haluaisi tehdä ammatikseen. Opiskelemaanhan on "pakko" hakea, koska muuten ei saa työttömyystukea, jos ei löydykään töitä... Joita tunnetusti nuorille on myös pilvinpimein tarjolla.

Entä niille, jotka eivät saakaan "sitä oikeaa" paikkaa? 
Ei ensimmäisellä, eikä toisella keraa? Kaikki eivät saa kolmannellakaan. Pitäisikö siinä jäädä makaamaan laakereilleen? Vai opiskella jotain siinä välillä? Ehkä löytää unelmansa sittenkin vahingossa? Itse tuskailen jatkuvasti, uskallanko ottaa mitään opiskelupaikkaa vastaan, jos saan jonkun muun kuin lääketieteen. Optimisti minussa uskoo, että yrittämällä pääsee aina, niin kauan kuin Suomessa on pääsykoe-järjestelyt. Pienemmät kiintiöt tekevät siitä vain huomattavasti vaikeampaa.

Tähän asti olen seikkaillut siis ennen kaikkea työelämässä. Ja alan olla totaalisen kypsä. Kypsä hakemiseen, kypsä etsimiseen, kypsä olemaan matkalla jonnekin, mutta vasta lähtöterminaalissa. Yksinkertaisesti; kypsä. Myös pääsykokeisiin lukemiseen. Sitä on tehty jo niiiin paljon, eikä kukaan voi taata, että työ kantaa hedelmää. Tänäkään vuonna.

Musiikkia näihin tunnelmiin. Enjoy!

Miksi se omakehu aina (muka) haisee?

Onko se joku ennen kaikkea suomalainen juttu, ettei saa ihan hirvittävään kovaan ääneen hehkuttaa, että "vitsit kun olen hyvä!"? Tai ainakin siinä heti haisee enemmän tai vähemmän omakehu. Vai olenko se vaihteeksi vain minä, joka näkee jotenkin aina epäsopivana kehua itseään, vaikka siihen olisi aihetta? Riemuita saa - jos on aihetta - totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku ystävä/sukulainen/ulkopuolinen alkaa kehua ja ylistää suoritusta, niin pitää astua askel taakse päin ja leikkiä vaatimatonta. Tuntuu, että pitäisi aina piiloutua joko hyvän tuurin tai jonkun muun tekosyyn taakse, vaikka samaan aikaan tekisi mieli todeta, että; "Niin. Olin vain hyvä."

Jouduin tämän ristiriitaisen tunteen kouriin tänään, kun kävin noutamassa ylioppilaskirjoituksieni tulokset. (toim.huom; olen kirjoittanut jo viisi vuotta sitten ylioppilaaksi, mutta tänä vuonna kävin korottamassa kemiaa ja kirjoittamassa fysiikan, koska haaveena lääkis..) Ne olivat menneet hyvin. Yli odotusten. Kemia tuli takaisin E:nä ja fysiikka M:nä. Olin niin täynnä riemua ja hämilläni - ja kyllä - ylpeä itsestäni, että pakkohan oli asiasta heti sosiaalisessa mediassa huudella. Ja niin paljon kun sydäntäni lämmittivätkin ne kymmenet "tykkäykset", niin suoranaisista kehuista hämmennyin. "En kai minä niiiiiin hyvä ole, että ihan kehuja ansaitsisin?"

Minusta on tosi vaikea vastata kehuihin, koska pohjimmiltani en usko ansaitsevani niitä. Hullua, eikö? Sama päti onnitteluihin. Totta kai olen sitä mieltä, että tulos oli hieno, mutta kun joku toinenkin on sitä mieltä, se tuntuu entistä arvokkaammalta. Toisen kehu tuntuu melkein jopa niin arvokkaalta, etten koe ansaitsevani sitä huomionosoitusta. "Kumminkin oli voinut mennä paremminkin. Fysiikassa oli hyvä tuuri. Koe oli vaikea ja pisterajat laski. Toinen koe taas oli helppo.." Näiden kaikkien vähättelyjen taakse on helppo piiloutua, vaikka asian ydin on se, että raadoin niska limassa ja perse ruvella, ja sain palkkioksi pienen siivun menestystä. Miksi siitä on vain niin pirun vaikeaa ottaa kaikkea riemua irti?

"Vaatimattomuus kaunistaa" on mielestäni ehkä maailman typerimpiä sananparsia. Jos on tehnyt töitä jonkun asian eteen ja työ on kantanut hedelmää, hittoon vaatimattomuus. Ylenpalttinen rönsyily omasta paremmuudesta ja "oma-napa-paras-napa" mentaliteetti ovat aivan eri asiat kuin itsensä kehuminen. Mielestäni suurin osa meistä voisi opetella olemaan kaikin puolin armollisempi itseään kohtaan, ja kehumaan itseään aina aika ajoin. Eikä syyn tarvitsisi edes olla aina niin suuri. Huomenna voisin kehua itseäni siitä, että revin itseni ylös sängystä ja menen suihkuun.

Kysymys enää kuuluu, käykö nyt minulle sittenkin huonosti vielä? Ikäänkuin kostoksi ylpistymisestäni? Pääsykokeet koputtelee ovella ja minä vaan täällä kylven itsetyytyväisyydessäni. Käykö ylpeys tosiaan lankeamuksen edellä?

Mene tiedä. Tai ehkä hankin vain kahta suuremmalla tarmolla lisää ylpistymisen aihetta. Se, että saa hyvällä omatunnolla taputtaa itseään olkapäälle, motivoi kummasti :)

- Öitä.

Rakkautta ilmassa

Siis kuinka ihminen voi olla näin täynnä intoa ja jännitystä!! Millään en malttaisi enää hetkeäkään. Koko kesä on ollut yhtä odotusta ja odotusta, ja viimein ensi lauantaina pienien jalkojen vipinä täyttää kodin: Mulle tulee siis koira!

Pieni karvapalleroni saapuu Romaniasta, suomalaisen rescuejärjestö Kulkurien mukana. Olin harkinnut koiran hankkimista jo pitkään ja odottanut sitä "oikeaa hetkeä", ja viimein se tuli. Ja olen niin täynnä riemua, että ihan kohta halkean!!

   Miksi siis rescuekoira?

Minulla ei ollut mitään välttämätöntä hinkua saada puhdasrotuista koiraa. Etenkin, kun mitä enemmän joistain roduista luki, sitä enemmän tuli sellainen olo, että liiallinen jalostus on tehnyt rotukoirista entistä sairaampia. Toisilla vaivaavat lonkat, toisilla hengitystiet tai sitten kallovian takia aivot eivät mahdu sisään vaan painavat selkäydinnestettä etc... Listahan oli loputon!

Siskollani on kaksi kissaa Rekkurescuen kautta, joten luottamus suomalaisiin reskuejärjestöihin oli jo olemassa. Tiesin, että mistä asioista ei tingitä (kuten sterilointi) ja että kaikki eläimet tarkistetaan alkuperäismaassa ja rokotukset ovat varmasti kunnossa (mitä EI voi sanoa pennuista, joita ostellaan netti-ilmoituksien perusteella) Järjestöt toimivat hyväntekeväisyydellä ja vapaaehtoistyöllä sen voimalla, että eläimistä välitetään, eikä ajatella kassavirtaa.

Halusin olla myös varma, ettei minun koirani ole varmastikaan pentutehtailun tulos. Yhdessä vaiheessa yritin etsiä internetin ilmoituksien perusteella pentua, mutta koko ajan kalvoi epäilys. Etenkin pikkukoiria "made in viro" löytyi paljon, kategoriaan ilmoituksella "voin tuoda pennun suomeen"... Hyvät hyssykät, koiranhankinnan oppitunti numero 1: MENE KATSOMAAN minkälaisessa ympäristössä pennut ovat kasvaneet, ja vaadi_nähdä_emo! Pentutehtailu on yksi vihoviimeinen bisnes, eikä siltä pitäisi sulkea silmiään säälin tai rahansäästön nimissä. Niin kauan kuin kauppa niin sanotusti "kannattaa", niin eihän se lopu.

No, joku voisi tähän nyt sanoa, etten minäkään pysty näkemään emoa/käymään paikalla. Siksi minun täytyykin luottaa. Itse olen ollut tähän asti oikein tyytyväinen Kulkureiden toimintaan: toiminta on ollut avointa, facebook päivittyy oikeastaan päivittäin ja olen saanut itse melko usein uusia kuvia tulevasta karvapallerostani. (ja tottakai ikuisena facebook-kyylänä etsin sen romanialaisnaisen, joka on pitänyt pennusta huolta tähän asti). Emoa luonnollisesti en voi nähdä, koska Iris löydettiin yksin kadulta 2kk ikäisenä. 

Ja tosiaan, "karvapalleron" nimi on Iris, syntynyt arviolta huhtikuun alussa ja painoa n.6kg.

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

You just sometimes need a push

Joskus vain parasta, mitä ihminen voi saada, on turpaansa. Henkisesti. Ei, kukaan ei ole huutanut ja mollannut minua maan rakoon (paitsi valituksien muodossa esimiehelle... pitkä, pitkä juttu.) Joulu ei mennyt sittenkään odotuksien mukaisesti. Tuli isku kasvoille, joka jollain friikillä tavalla herätti minut jostain syvästä unesta toimimaan "nyt tai ei koskaan" mentaliteetilla.

Viikkoa ennen itse H-hetkeä, joulua, pappani joutui sairauskohtauksen takia sairaalaan ja oli koko päivän hiuskarvan varassa. Jälkipeli kohtauksen jälkeen on prosessi itsessään - mistään kohtauksesta (joka on tekemisissä aivojen kanssa) ei selvitä helpolla. Ei 80-vuotiaana. Edelleen mennään päivä kerrallaan ja vasta kesällä voidaan vetää mitään suurempia johtopäätöksiä, missä mennään. Jos siis mennään.

Olen vuodattanut turhautumistani elämääni. Ja nyt jotenkin asia kirkastui: Nyt-riitti. Pistin elämäni täysremonttiin, viimein!

1. Irtisanouduin
2. Ilmoittauduin valmennuskurssille.
3. Kevään projektina Lääkis.

Olo on kevyt. Olen niin helpottunut ensinnäkin töiden päättymisestä (enää 2 päivää!!!), toiseksi suunnitelmien selkeytymisestä. Nyt. Nyt haluan tätä tarpeeksi, että heitän kaiken muun huut-helkutaan ja hei,hei! Haluan opiskelemaan, haluan lääkikseen. Piste. Muita en edes ajattele.

Raha tässä tulee olemaan tiukilla, sillä valmennuskurssit eivät todellakaan ole mitään ilmaisia... Mutta kaikesta selvitään. Niin on aina selvitty.

♥ Hiljaisuus luultavasti jatkuu, mutta tulen varmasti kirjoittelemaan pitkin kevättä projektistani ja muista. Toivottakaa onnea ja puolen vuoden luku-psykoosia!

Päivän biisi: All This Time ♥