Siperia opettaa

Kohta ensimmäinen kuukausi taas lääkistä takana!

Vielä ei pantaa kiristä. Hyvä niin.

Welcome to the jungle!

Lukkari tuntuu melko mukavalta.

Ma on vapaa, ti luentoja, ke kolme practical tuntia, to 1-2, pe kaksi.

Eli ke-to akseli on vähän rankka, koska molempina päivinä on viikkotestejä, muuten ihan hyvä. Melkein joka päivä olisi silti hyvä lukea edes jotain, edes vähän. Niinä päivinä, kun itseäni laiskottaa, pistän kuulokkeet korviin ja kuuntelen videoluentoa samalla kun virkkaan. Ei välttämättä kaikkein aikatehokkainta opiskelua, mutta kyllä niistä aina jotain jää mieleen.

"Haen vain pari juttua Jyskistä"

Sen minkä on oppinut on, että opiskele, opiskele, opiskele... Oli se sitten kuinka vähän tai "turhalta" tuntuvaa, niin paras vaan yrittää pitää pyörä koko ajan pyörimässä. Näin ei jää jälkeen. Vähän väliä itsellä tuppaa physion protocollat jäädä rästiin, mutta sitten täytyy vain palauttaa itsensä niskapersotteella takaisin työpöydän ääreen.

Eli mitä tähän voisi sanoa. Siperia (3. semesteri) opetti hyvin.

Se oli suoraan sanottuna aika uuvuttava kevät, niin oppi ainakin, että miten kannattaa tämä toinen vuosi lääkiksessä suorittaa. Ja vaikka kesä ei ollutkaan maailman rentouttavin, koska painoin kirjaimellisesti viimeiseen päivään asti töitä, niin sai ainakin sopivan tauon lukemiseen ja jatkuvaan aivotyöskentelyyn. Kankealta tämä opiskeluun orientoituminen välillä tuntuu, mutta kyllä sitä nopeasti taas lähtee se opiskelurytmi käyntiin.

Tuparilahjoja

Mutta on se elo muutakin kun puurtamista! (ainakin näin alkuun)

Uusi kämppä tietenkin vaati arvonsa mukaisen kastajaiset, lisäksi kirjaimellisesti kivenheiton päässä oleva kuntosali on avannut uusia harrastusmahdollisuuksia. Tähän asti olen ehtinyt käydä lähinnä ryhmäliikuntatunneilla, joka on mukavan rentouttavaa (ei tarvitse ajatella), vaikka välillä onkin haastavaa, kun ymmärtää ehkä joka kymmenennen sanan. Ohjaajat siis luonnollisesti puhuvat latviaa :D Opiskelijahinnalla 36e/kk sali+jumpat ei todellakaan ole paha sijoitus. Ja selkä kyllä kiittää tästä hurahduksesta. Ja pääkoppa.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin. Myrskyä odotellen. Parin viikon päästä alkaa syksyn pahin rutistus (?) joka kestää ehkä kuukauden (4vkoa ja 5 tenttiä, esitelmän ja tietysti viikkotestien lisäksi). Yritetään pitää motivaatio korkealla ja hädän hetkenä vaan jesarilla päänuppia taas kasaan.

Motivaatiota selvitä tästäkin semesteristä lisäsi erityisesti tieto, että sain amanuenssuuripaikan ensi elokuulle :) Hakuprosessista ja ajatuksista asiasta lisää joskus myöhemmin. 

Jee,jee syksy!!

4th semester: mitä voi odottaa?

Back in the business!

Eli 4. semesteri rullaa jo käynnissä, ja olo yllättävän seesteinen! (Not gonna last long, jos yhtään itseäni tiedän ja tunnen..)

Vielä ollaan pienessä käynnistelyvaiheessa, eli kaikki kurssit eivät ole päässeet vielä edes kunnolla alkamaankaan. 4. semmalla siis jatkuvat fysiologia ja microbiologia (johon kuuluu myös parasitologia ja virologia) ja uusina tuttavuuksina alkava patologia (patologian physiologia ja anatomia erikseen), communication psykologia ja embryologia.

#tb to summer <3

Vanhat tutut micro ja physio ovat siis jo alkaneet: molemmista yhä viikkotestejä, mutta physiologian viikottaisia seminaareja ei enää varsinaisest (meidän opettajan kanssa), vaan kysymyksiä käydään opettajapainoitteisemmin läpi. Lisäksi microbiologiassa pidetään esitelmiä. Tähän lukukauteen mahtuu yhteensä 4 microbiologian ja 2 physiologian tenttiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että noin joka neljäs viikko ainakin microsta tehdään joku tentti tai tenttejä. Alueet eivät ole välttämättä hirvittävän laajoja, mutta kuluttavaltahan tuo kuulostaa näin äkkiseltään.

Tenttejä (colloja) siis riittää. Patologiasta on niin ikään yhteensä neljä, embryosta kaksi. Psykologiasta en ole varma, onko siitä mitään - tuskin mitään suurta ainakaan. Vähintään 12 colloquimia silti edessä, jos olen pysynyt yhtään kärryissä, eli kyllä niitä alkaa pian putoilemaan. Niiden päälle sitten exameja tammi-helmikuussa - riippuen siitä, miten hyvin menee collojen  kanssa. Eli työntäyteinen semesteri edessä taas.

Tämä semesterin sitten pitäisi olla se pahin :D Vihdoin ollaan täällä. Tällä hetkellä on ainakin semi sisukas olo: sellainen että "bring it on!" Se, että olenko valmis tähän, en osaa sanoa, mutta jotenkin vain haluan, että tämä semesteri olisi pian ohi. Sisulla mennään läpi, vaikka harmaan kiven, ja tuskin on sattumaa, että päässäni soi vähän väliä Maija Vilkkumaan biisin 'Lattiaa pestään' sanat:

 "Mut ei se mitään, mä kestän mitä vaan, vaikka suuhuni pakkasella rautaa"

Luulen, että edellinen semesteri oli paras opettaja tätä lukukautta varten. Täytyy vain muistaa levätä, nähdä ystäviäkin välillä, keksiä jotain muuta elämää kuin opiskelu, mutta silti valmistautua jokaiseen tuntiin edes jotenkuten, ettei viimehetkellä tule paniikkia.

Sen lisäksi, että katse on tiukasti tässä lukukaudessa, niin olen niin ikään kääntänyt katseeni jo kohti ensi kesää. Toiveissa olisi amanuenssuuri jossain päin Suomea. Näillä näkymin potentiaaliset erikoisalat olisivat reumatologia tai patologia. KNK:lle (korva-nenä-kurkku) haluaisin kamalasti, mutta voi olla, että sinne ei ole juuri mahdollisuuksia, kun kurssi on vielä kesken silloin. Mutta katsotaan mitä tapahtuu. Ihan mielelläni menen takaisin edelliseen kesätyöpaikkaanikin, jos niikseen.

Ellinoora: Elefantin paino

Viimeiseksi hieman hirtehishuumoria. Totesimme vain kämppiksen kanssa, että kertosäkeen sanoista tulee varsin osuvat, kun vaihtaa vain "elefantin" "nelos semmaan".

"Se tekee kipeää, kun nelos semman painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan

Nousemaan aina uudestaa

Oon pahoillani en osannut lohduttaa

Mut lupaan vielä se helpottaa" 

Näillä mennään. Ihanaa syksyn odotusta kaikille! <3

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin

3rd. semester: mitä jäi käteen?

This was quite a ride.

Nyt kun olen jo hetken aikaa saanut levättyä, on aika katsoa taaksepäin ja ihmetellä, mitä jäi käteen viimeisimmästä semesteristä RSU:ssa.

Eli, jälleen yksi puolivuotinen lääkistä taputeltu ja olo on jotain rekan alle jääneen ja helpottuneen väliltä. Ajattelin tällä kertaa omistaa postaukseni yhdelle lempi sarjakuvista-artistilleni (TheAwkwardYeti) jo ihan siitä syystä, että kyseiset sarjakuvat ovat saaneet minut nauramaan myös vaikeimpina hetkinä.

Stressi on tappavaa, sanotaan. Ja henkilökohtaisesti minun on (yhä) paljon tehtävä töitä sen eteen, ettei stressi käy ylitsepääsemättömäksi. Etenkin semesterin alku oli rankka, kun piti tottua tiukkaan lukujärjestykseen ja kasvaneeseen työmäärään, maustettuna liian suurella kunnianhimolla ja itsekritiikillä. Lisäksi pääsiäiseen asti minulla oli koira mukana matkassa, joka toisinaan aiheutti aikataulu ongelmia ja extra-stressiä. 

Ystäväni unettomuus... Mistä olen puhunut ennenkin. Stressi ja unettomuus ovat usein erottamattomat bestikset; ei yhtä ilman toista. Tämä duo on erittäin rasittava etenkin silloin, kun olisi paljon tehtävää (eli aina) ja pitäisi pystyä keskittymään ja oppia uusia asioita. Opin jälleen kerran kantapään kautta, että minun täytyy oppia nukkumaan. Se, että nukkuu kahtena edellisenä yönä 4 tuntia ja niistä seuraavana 16 (yes, this happened), ei ihan vastaa normaalia, toivottavaa elämänrytmiä, jolla jaksaa paahtaa pitkiä aikoja.

Toinen asia, jota itseni pitää opetella on vapaa-ajasta nauttiminen.

Sillä sitäkin on, mutta kaikki ilo vapaa-ajasta karisee, jos ajan käyttää murehtimiseen, että "pitäisi tehdä sitä tai tätä". Itse aloin pitää jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita pyhänä vapaapäivänäni. Päätin, että silloin en tee mitään ja piste. Toisinaan yritin huijata itseäni, että lähden kirjastolle la aamuna aikaisin, mutta kappas ja kumma, usein olin niin väsynyt edellisestä viikosta, etten saanut itseäni ylös sängystä. Kroppaa pitää kuunneella ja ainakin omani kaipasi lepoa. Mutta silloin pitää myös vain tehdä sopimus itsensä kanssa, että tänään en ajattele kouluasioita. Scandinavian music group:n sanoituksia lainaten: "Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun".
(SMG: Vieläkö soitan banjoa?)

Kaikkein vaikeinta on ehkä luottaa itseensä, että kyllä minä pärjään, kunhan teen parhaani.

Niin hyviä ja opettavaisia kuin välivuodet minulle olivatkin, niin hyvä luoja kolmen vuoden perättäinen pääsykoe-rumba tuhosi itsetuntoni akateemisesti aivan tyystin. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että harharetkeni AMK:ssa ja Turun yliopistossa eivät olleet millään tavalla akateemisia riemuvoittoja.

On vaikea päästää irti siitä "en ole tarpeeksi hyvä" identiteetistä.  Se on hirveä taakka, joka ei kysy järkeä tai logiikkaa. Mutta siitä huolimatta siitä pitää yrittää päästää irti. Minun on yhä vaikea sanoa ääneen, että "hei, minä olen hyvä!", vaikka totuus on, että keskiarvoni on 7.2/10 niistä kursseista, joista ollaan tähän asti saatu loppuarvosana. Ehkä se on nykyajan trendi, että kaikessa pitää olla erinomainen, ennen kuin kehtaa kehua itseään.

"Embrace the average" on ihan hyvä asia muistaa, myös lääketieteen opinnoissa toisinaan. Kun fakta on se, että jokainen meistä ei tule olemaan kirurgi tai neurologi - eikä silloin tarvitse olla erinomainen näissä asioissa. Ihmisten (täydellisyyden) tavoitteellisuudessa ei ole mitään vikaa, ennen kuin siitä tulee (esimerkiksi) este mennä tenttiin, koska "en ole valmis, en osaa vielä tätä asiaa täydellisesti". Näitäkin ihmisiä on.

Lääkis on kestävyysurheilu (ehkä sen takia niin moni urheilee vapaa-ajallaan).

Ei riitä, että kuulee, oppii, kertaa, tenttii ja PUM olet valmis. Kun heti edellisen tentin jälkeen tulee toinen ja kolmas ja neljäs tentti tai tehtävä tai esitelmä ja niin edes päin. Ja aina homma ei suju. Joskus on huonoja päiviä tai viikkoja, jolloin voisi heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että "F*ck it! En jaksa enää!". Pahimpina hetkinä itseäni helpottivat erilaiset  työlistat, kalenteri ja loppua kohden päivien/viikkojen laskeminen.

Tärkeä asia, minkä myös opin vihdoin, on asioista irti päästäminen. Ei voi jäädä odottamaan ja stressaamaan sitä, miten edellinen tentti mahtoikaan mennä, kun pitää keskittää jo energia ja ajatukset seuraavaan. Jos se menikin huonosti, niin perästähän kuuluu.  "Let it go and get. up!"

Etenkin tämän semesterin aikana olin itse muutaman kerran aika tiukilla ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että minulla on koko kesä aikaa (töissä, haha) palautua ennen seuraavaa (ilmeisesti vielä eeppisempää) semesteriä. Täysi hatunnosto niille, jotka joutuvat paahtamaan koko 2. opiskeluvuoden vain lyhyellä, lukukausien välisellä tauolla (taisi kestää jopa viikon/viikonlopun).

Okei. Olen siis puolet postauksesta (ja viime keväästä) valittanut siitä, että on kiire, on paljon hommaa, stressiä ja niin edespäin...
Hassu juttu on, että verrattuna ensimmäiseen vuoteen, tämä (rankin) puolivuotinen on kuitenkin ollut paras ja mielenkiintoisin tähän asti. Meillä loppujen lopuksi oli varsin vähän kursseja (joskin isoja kokonaisuuksia), eikä mikään niistä ollut sellainen, mikä olisi saanut minut raivoihini, että miksi hitossa meidän täytyy opiskella jotain tällaista, tästä ei ole mitään hyötyä! (paitsi... yksi kurssi)

Anatomia: tärkeä. Microbiologia: erittäin mielenkiintoinen (etenkin immunologia osa sitä), vaikka ei yhtään oma juttuni. Fysiologia: enemmän oma juttuni, mielenkiintoinen ja tärkeä ymmärtää. Genetiikka: mielenkiintoista, etenkin kun seuraavan kesän viettää kehitysvammaisten parissa, niin ehkä pääsee näkemään, mitä on juuri opiskellut. Histologia: monet vihasivat, mutta itse ihan pidin(rakastin/vihasin vuorotellen). Latvia: hyvä oppia klinikkavaihetta varten. Omasta valinnaiskurssistani en puhu: se oli huono valinta, mutta ainakin pääsi vähällä.

Ensi syksynä osa edellä mainituista jatkuu, osa ei. Näin viikon levänneenä osaa jo vähän innostua ajatuksesta, että opinnot jatkuvat jossain kohtaa. Siihen asti, kiitos ja näkemiin, hyvää kesää ja niin edespäin. Saatan kirjoittaa satunnaisesti, mikäli keksin/ehdin. Ensi viikolla alkaa työt!!

loppusanat:

Harva pärjää tämän suon läpi yksin, eikä kenenkään pitäisi joutua yrittämään.

Nämä viimeiset ajatukset ovat tarkoitettu niin muistutukseksi itselleni kuin neuvoksi kaikille muillekin: muistakaa pyytäkää apua. Kysykää ääneen, ihmetelkää ja älkää ikinä tunteko häpeää siitä, jos ei tiedä, ymmärrä tai jaksa. Olen itsekin saanut paljon apuja niin ystäviltä omalta kurssiltani kuin mahtavilta tyypeiltä ylemmiltä semestereiltä, sekä tietysti perheeltä ja ystäviltä Suomessa. Apu on tullut koulumateriaalien muodossa, halauksina ja rohkaisevina sanoina, kokemuksen syvänä rintaäänenä, suorina neuvoina ja onnen toivotuksina. En osaa edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikille ihmisille ympärilläni tsempeistä ja ja rohkaisuista. Niitä on tämä keväänä tarvittu.

So, keep it simple, stupid: Kiitos!

Viimeinen anatomian tentti; done!

Huh!
10 päivää koulua jäljellä
20 päivää töiden alkuun
Väliin jää 10 (ihanaa! <3) vapaapäivää!!

Alkaa olla jo vähän sellainen olokin, että kaipaa lomaa. Loppurytinä ollut silti yllättävän inhimillistä etenkin sen jälkeen, kun oppitunnit loppuivat ja jäljellä oli enää vain tenttejä. Nyt on oikeasti aikaa lukea tenttejä varten, kun ei tarvitse sen lisäksi tehdä tunteja varten esitelmiä tai valmistautua viikkotesteihin.

Laskin kuukausi takaperin, että jäljellä oli vielä silloin 5viikkoa, 5 colloquiumia, 3 examia, anatomian suullinen lopputentti ("anatomy olympiad"), ja valinnaisaineen esitelmä. Eli viime viikot tosissaan ovat olleet melko hektisiä. Homma pysyy paketissa, kun ei jätä mitään roikkumaan ja tekee hommansa ajallaan. Syteen tai saveen. Kunhan pääsee läpi, niin arvosanoillakaan ei ole niiiiiin suurta väliä, vaikka autopass:a (yli 7 keskiarvo, kun arvostelu on 4-10) kannattaakin tavoitella etenkin aineista jotka jatkuvat 4. semesterillä - kuten physiologiassa ja microbiologiassa. Autopass helpottaa elämää siinä vaiheessa, kun tulee taas seuraava exam kausi ja voi skipata final examin hyvien arvosanojen ansiosta. Mutta tärkeintä silti on vain päästä läpi ja eteenpäin.

Henkisesti rankkoja nämä päivät ovat olleet. Jonain viikkoina ollut useampi tentti ja aina pitää vain ravistaa edellinen pois mielestä ja jatkaa seuraavaan.
Silti kaikista rankin (ainakin itselleni) oli ehdottomasti tämän päivän anatomy "olympiad" (en tosiaan tiedä miksi he kutsuvat suullista tenttiä sillä nimellä).
Meillä oli jo kokemusta olympiadista, 1. semesterillä. Silloin alueena oli luut, kallo, lihakset ja ligamentit anatomiasta. Muistan vain sen, että silloin minulle oli mennyt huonosti ja minulle oli jäänyt aivan kamala olo tilanteesta. Onhan se kuumottava tilanne, kun edessäsi istuu opettaja, joka voi kysyä sinulta mitä tahansa ja vastauksesi perusteella arvosanasi annetaan. En ole muutenkaan hyvä suullisissa tenteissä ja jännitän niitä kamalasti. Tenttiä ei (käytännössä) pysty reputtamaan (ellei kieltäydy vastaamasta yhtään mihinkään/jätä tulematta paikalle) mutta tilaisuus on silti stressaava. Oli silloin ja oli tänäänkin.

Hauska juttu sikäli, että olin jälleen saman opettajan (joka aiheutti minulle hirvittävät traumat ensimmäisellä kerralla) tentattavana. Ja kaikki meni hyvin. Aiheemme oli tällä kertaa paaaaljon laajempi (periaatteessa saattoivat kysyä mitä tahansa viimeisen 1.5 vuoden anatomiasta, vaikka käytännössä kysyivätkin lähinnä viimeisen vuoden asioista, eli CNS, PNS, organs ja verisuonet). Alku ei ollut ihan hirvittävän tasainen, sillä hän ensin kysyi aiheesta, josta minulla oli vain hyvin hatara muistikuva (topography of neck), mutta mongersin menemään sen vähän minkä muistin. Armeliaasti hän vaihtoi aihetta, antoi muovimallin kohdusta ja munasarjoista, ja aloin kertomaan kaiken minkä tiesin siitä. Muutaman täydentävän kysymyksen jälkeen olin vapaa ja huojentunut, että sain pidettyä hyvän arvosanan ja ennen kaikkea siitä, että se_oli_ohi!
Olin todella tyytyväinen, että sain lopulta saman opettajan kuin viimekerralla, sillä nyt jotenkin tuntuu siltä että olen "voittanut pelkoni" kohdatessani saman tilanteen ja henkilön uudestaan :D Tentti oli varmasti yhtä vaikea/helppo kuin viimekerrallakin, mutta tällä kertaa jäi vain paljon parempi fiilis tilanteesta... vaikka luultavasti jatkossakin tulen vihaamaan suullisia tenttejä.

10 päivää ja 2 tenttiä enää. Muutto, juhannus ja Foo Fighters:n keikka siinä välissä niin ikään, mutta pahin on ehdottomasti takana.

Eli kyllä se kesä meilläkin kohta alkaa :)

Lääkisopiskelijan arkea

"Pieni" syväluotaus perusviikkoon ja arkeen. Viikko on ollut vähän on-off mutta siinä on myös jotain niin totuudenmukaista, että tekee ihan pahaa. Ja koska tästä tulee muutenkin piiiitkä teksti, niin keskityn nyt pelkkään kouluviikkoon, enkä viikonloppuun.

Koska olen masokisti, niin aloitetaan suoraan viikonpäivistä veemäisimmästä, eli tiistaista, varsinkin, kun maanantaina ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Olisi ollut luentoja, mutta en mennyt koska päätin sinä päivänä lukea kotona. End of story.

Tiistai

Lähtö kotoa: 9:00

"Näin alkaa hyvä päivä"

Lähden yleensä aivan liian aikaisin, koska haluan käyttää matkaan sen 45min enkä 30min (siinäkin kerkeää jos bussit suovat). Päivä alkaa viimeisellä genetiikan tunnilla ennen colloa. Harvinaisen filosofis-eettisen 1.5 tuntisen jälkeen syödään kaverin kanssa lounas ja lähdetään bussilla takaisin keskustan puolelle jokea, jossa on Anatomian laitos eli anatomicum. Noin 50min aikaa juoda automaattikahvia ja tehdä microbiologian esitelmä keskiviikkoa varten (jäi kesken..) ennen kuin histologia alkaa klo13:00.

Histo kestää 2h 15min tauotta. Ensimmäisenä vuonna nämä practical tunnit olivat tappavia, nyt niihin alkaa tottua. Osa lukee tunnilla jo anatomiaa varten tai microa. Itse yritän sillä kertaa jopa kuunnella, tehdä muistiinpanoja ja tsekata mikroskooppislaidit ja aloittaa protocollien piirtämistä, sillä jossain kohtaa ne pitää tehdä ja kohta on taas koeputki alkamassa. Motivaationi on ollut hukassa sen jälkeen, kun menetin autopass mahdollisuuden, mutta siitä huolimatta pitää päästä seuraavasta kokeesta läpi.

Histo on ohi ja seuraava "tauko" alkaa. Kissanpaskat. Välipalaa ja kahvia koneeseen. Anatomia alkaa klo17:00 ja pitää lukea tunnin aihe etukäteen, ellei halua joutua hiillostuksen kohteeksi. Päivä on ollut pitkä ja ihmiset levottomia. Ja äänekkäitä. Vaihdan paikkaa jotta saan olla rauhassa. Se on ollut hyvä huomata itsestään, että mitä stressaavammaksi ajat käyvät, sitä enemmän tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa ja sitä on sitten pakko vain ottaa, ettei sivulliset joudu kärsimään siitä, että on stressaantunut.

Klo19:15, lopulta, tunti loppuu ja pääsee kaupan kautta kotiin. Ja tässä kohtaa oma ajanhallintani aina kusee. Koti. Pitkä päivä. Kello on jo lähes 20:00. Väsyttää ja on nälkä. Virhe yksi: avaa youtube. Virhe kaksi: sulje järjenääni. Virhe kolme: ignoraa se, että seuraavana aamuna klo9:00 on viikkostesti johon et ole lukenut ja tuntiesitelmä, joka on vielä kesken.

No, muutama tunti myöhemmin avaan vihdoin luentomateriaalin, pistän metalli-pitoisen soittolistan soimaan ja luen, viimeistelen esitelmän ja totean, että fuck it; hiukset kestää vielä yhden päivän pesemättä ja ne voi aina laittaa letille. Painun pehkuihin ja aikarauta näyttää ikävää lukua 1:56. 

Keskiviikko

Saan kaverilta autokyydin klo8:45, joten saan nukkua hieman pidempään, kun ovesta ei tarvitse lähteä ulos 8:15 vaan vasta 8:35 (tärkeät 20min!!) 

Klo 9:00 Microbiologia. On tuntitesti ja ja esitelmät. Niistä selviää adrenaliinilla kuten aina. Practical kestää sen 2h jonka jälkeen kaikki vaeltavat perinteiselle "ostetaan ruokaa/kahvia ja tehdään latvian läksyt" reissulle koulun kahvioon. 

Klo 13:00 alkaa latvian tunti, joka kestää sen 1.5h. Kaikki olivat päässeet edellisen viikon testistä läpi, vaikka itselläni on melko lannistunut olo, sillä tulos_oli_huono. En ole hyvä vieraissa kielissä ja etenkin kielioppi on menee yli hilseen (ja toim huom, latvian kielioppi on lähes yhtä hankala kuin suomenkielen, eli repikääpä siitä). Opettaja muistuttaa ylimääräisestä oppitunnista ja siitä, että pitäisi pikkuhiljaa ihmisten valmistella suullisia esitelmiä, jotka otetaan huomioon loppukokeen arvioinnissa. Olin pistänyt itselleni tämän viikon henkiseksi deadlineksi, vaikka opettajalle sillä ei olekaan mitään väliä. Ensi viikon jälkeen vain alkaa taas koerumba niin halusin saada kaiken ylimääräisen ennen sitä pois alta.

Tunti loppuu, hypätään bussiin ja lähdetään kohti kotia. Kaikki taputtavat vain itseään olalle, että tästäkin viikosta on selvitty (sillä siltä se totisesti tuntuu). Tässä kohtaa joudun törmäyskurssille jälleen ystäväni ajanhallinan kanssa. Ja hyvä jumala, minä tiedän jo minkälainen tulen olemaan päivystyksien jälkeisinä päivinä!! Olin väsynyt, adrenaliini oli jo laskenut ja syvähorros iski ja lujaa. 5min kirjakauppareissu (missio: osta_yksi_kynä) muuttu yli tunnin ympyränpyörimiseksi, koska en saanut päätettyä minkä värisen setin villalankoja ostan (how did that happen?) Lopputulos: 3 yliviivaustussia, luentolehtiö, 2 kyylakärkikynää ja 5 kerää villalankaa (perus).

Kotona väsymys lyö viimeisetkin ilmat pihalle ja käytän suurimman osan iltaani siihen, että avaan ja rullaan lankani keriksi. Haistatan latvian esitelmälle pitkät, vaikka se olisi jo puoliksi tehty, kunnes tulen viimehetkellä (puolenyön aikaa) katumapäälle, menen nukkumaan ja pistän herätyksen soimaan klo 6:30.

Torstai

"Miten meni niinku omasta mielestä" päivä. Eli aikainen herätys, pikainen suihku, aamupala ja kahvi. Esitelmän kääntäminen englannista latviaksi nopeasti loppuun ja powerpointtia kokoamaan. Puhe pitäisi pystyä pitämään mahdollisimman sujuvasta (eli ei suoraan paperilta lukua) ja kestää 5-7min. Kielellä, jota hädin tuskin osaa, se on tuskastuttavan pitkä aika. No, homma kasaan, lukuharjoittelua kellon kanssa, viimehetken paniikissa bussiin ja koululle klo 13:00.

Ja kuten olin epäillytkin, olin ainoa, joka piti esitelmän sinä päivänä. :D Enkä sano tätä siksi, että muut olisivat laiskoja, vaan että itse olen vain ylianalysoiva etukäteensuunnittelia, joka neuroottisesti haluaa tehdä asiat oikein ja oikeaan aikaan - vaikkakin aina viimehetken paniikissa. Siskoni sanoo aina, että olen adrenaliini-narkkari ja että saan kiksejä stressistä. Ehkä siinä on totuudenjyvä.

Kotona (yllättävää) iskee jälleen lysähdys. Suon itselleni armeliaan hetken: otan virkkuukoukun käteen ja pistän videoluennon pyörimään taustalle (ei aiheesta, mitä pitäisi sillä hetkellä lukea, mutta hyvä kerrata). Takaraivossani kytee tieto, että pitää alkaa valmistautua fysiologian tuntia varten, sillä "wheel of unfortunate" voi arpoa aiheekseni minkä tahansa aiheen esiteltäväksi muulle luokalle. Lopulta (aivan liian myöhään) loppuu prokrastinaatio ja ryhdyn hommiin.

Perjantai
Aikaisin ylös physion pariin. Tunti alkaa 11.15 ja menee hyvin ja vaihteeksi käy tuuri myös sen kanssa, mitä pääsen selittämään taululle. Selviän opettajan kysymyksistäkin ja vitsailemme, että ensimmäiset kaksi "potilastani" jäivät henkiin. Opettelemme myös mittaamaan verenpainetta auskultoinnin avulla. Verenpaineen ja pulssin mittaamisen jälkeen lähdemme kotiin - raportti kirjoitetaan myöhemmin. Viimehetkessä luultavasti kuten aina.

14:15 loppuu tunti vihdoin. Itsepäisyyttäni menen kirjastoon lukemaan vastoin tervettä järkeä, koska olen väsynyt ja aivot tukossa, mutta koska genen collo ahdistaa, luen. En mitenkään tehokkaasti. Ulkona on ensimmäinen hellepäivä ja lämpö hohkaa sisällekin.
Vihdoin 18:00 jälkeen luovutan ja lähden kotia kohti. Ostan kaupasta kesän ensimmäiset mansikat ja valkoviinin. Pitkästä aikaa teen ruokaa, joka ei ole 100% suoraan pakkasesta ja annan itselleni luvan lopettaa tältä päivältä. Ruoka, rauha, lasillinen viiniä ja aivoton toimintaelokuva nollaavat sopivasti mieltä. Viikonlopun missiona on lukea lisää genetiikkaa ja katsoa jääkiekkoa. Onni on, että latvialaiset ovat kovia kiekkofaneja, eli paikkoja kyllä riittää, missä seurata pelejä :)

Hyvää viikonloppua minä!

#edit. Hyvää jo alkanutta viikkoa allihopa! 

Asunnonmetsästystä Riiassa

Kategoriaan "Ei liity mitenkään aiheeseen, mutta Hei kattokaa törkeen hienoja autoja!!"

Ihan vain koska tämä on ollut itsellenikin jokin aika sitten ajankohtainen asia, niin ajattelin koota muutaman vinkin siitä, millaista on metsästää asuntoa Riiassa.

Tärkeitä asioita mitä pitää ottaa huomioon:

Paikka:
Seriously. Ota selvää. RSU:n sivuilta löytyi mielestäni hyvä kartta, josta saada osviittaa vähän siitä, mihin kannattaa muuttaa ja minne ei. Itse asun hyvällä alueella, eikä minua ole koskaan pelottanut kävellä baarista kello neljän aikaa siksakkia kotiin, mutta on niistä huonoistakin kokemuksia kuullut. Huvittavin tarina (jo monen vuoden takaa) oli se, kun joku suomalainen oli vuokrannut epähuomiossa kämpän alueelta, jonne edes paikallinen taksikuski ei suostunut ajamaan. Asiat ovat luultavasti paremmat nykyään, sillä ihan näin räikeitä tarinoita en ole omana Riika-aikanani kuullut.

Keneltä vuokrata:
Suurin osa asuu ihan yksityisiltä/välitysfirmoilta vuokratuista asunnoissa. Vuokranvälitysfirmat ovat ehkä turvallisimpia, mutta heille täytyy tietysti maksaa palkkio. Itse olin hankkinut asuntoni välittäjän kautta ja homma on toiminut (tähän asti) moitteettomasti.
Yksityisten kautta on näin perstuntumalla sanoen helpompi saada "hyviä diilejä", mutta niissä on omat riskinsä. Löytyy paljon kusettajia ja etenkin takuuvuokran palautuksista tapellaan usein. Jos osaa venäjää/latviaa, pärjää paremmin, ja ydinsääntö on, että ei saa allekirjoittaa mitään sopimusta, ellei siitä saa käännöstä myös englanniksi. Ei saa olla myöskään liian sinisilmäinen. Kuulin tapauksesta, jossa joku tyttö oli vuokraamassa asuntoa (jonka oli bongannut facebookin kautta) ja maksoi vuokranantajalle sekä takuurahan että vuokran. Ja sen koomin ei vuokranantajasta kuulunut mitään. En tiedä yksityiskohtia, että oliko tämä esiintynyt väärällä nimellä jne, mutta tarinan opetus on se, että rahoja ei anneta ennen kuin on avaimet ja soppari kourassa myös.

Mitä?
Kuten Suomessa, yksiöt ovat kalliimpia suhteessa kimppakämppiin ja niitä on vaikeampi löytää. Erona Suomeen, minusta täältä löytää helpommin asuntoja, jotka "muovautuvat moneksi", eli löytyy kerrostaloasuntoja (usein vanhoissa,1900-luvun alun ihanissa rakennuksissa) joissa löytyy useita, ovellisia huoneita. Sitten on ihan omasta mukavuudesta (ja budjetista) kiinni se, kuinka monta ihmistä tulee samaan asuntoon. Täällä on hyvin yleistä, että opiskelijat jakavat asunnon 3-4 ihmisen kanssa.

Hinnat:
Tähän minun on vaikea vastata suoraan, mutta pystyin joitain arvauksia heittämään.
Omat vuokrakustannukseni ovat 430/kk ja siihen sisältyy netti, sähkö ja vesi, eli käytännössä kaikki kustannukset. Lisäksi asunto on kalustettu.
Jaetuissa asunnoissa vuokra on luonnollisesti pienempi, jopa alle 300e, mutta siihen kuuluu harvoin "utilities" maksut, eli sähkö, vesi ja netti. Näissä voi olla suuriakin heittoja riippuen asunnon kunnosta. Etenkin lämmityskustannukset talvikuukausina voivat helposti nousta yli 100e:n (pienenemmissäkin asunnoissa). Ellei ole kiinteitä "talvi ja kesä -hintoja" niin kannattaa kysyä vanhoja mittarinlukemia/laskuja nähtavaksi. Siinä vaiheessa etenkin, jos asunto muuten vaikuttaa "liian halvalta" kannattaa ottaa selvää lämmityskustannuksista.

Koira:
Tähän pätee varmaan sama korni lause kuin Suomessakin: riippuu asunnon omistajasta. Joillekin koira on kynnyskysymys, joillekin ei. Toiset haluavat extra deposit maksun siltä varalta, että tulee tuhoa (max. 2kk vuokra on mielestäni kohtuullinen, sen jälkeen alkaa haiskahtaa kusettamiselta, etenkin kun juuri deposit maksujen palautuksista on usein tappelua). Oikeanlaista asuntoa joutuu ehkä etsimään vähän pidempää, mutta en ole kuullut, että koiran omistaminen olisi ollut kenellekään este asunnon saamiseksi.

Asunnon kunto:
Itse tarkastaisin sellaiset asiat kuin että tulee lämmintä vettä ja se, ettei asunto haise. Monet vuokra-asunnot ovat vanhoja ja kunto välillä sen mukainen. Yksi tuttavani joutui muuttamaan pois kämpästään homeongelman takia. Toisinaan myös "vastaremontoidut" asunnot voivat olla täysiä susia, ihan vain koska asiat on tehty halvalla ja "vähän sinnepäin".

Puskaradio on ehkä paras tapa löytää luotettavat vuokranantajat ja totisesti, jos sellaisen löytää, kannattaa pitää kiinni, sillä se ei ole millään tavalla itsestäänselvä asia. Yksityisiltä saa tosiaan luultavasti parhaat diilit, mutta kielimuuri saattaa tulla ongelmaksi - etenkään vanha polvi ei välttämättä puhu hyvin englantia.

Vihdoin siihen, miksi itse metsästän asuntoa.

Totuus on, että alan kyllästyä.
Kuulostaa typerältä syyltä, mutta se on yksi merkittävistä. Olen kyllästynyt maksamaan suhteellisen korkeaa vuokraa ja siihen, että hanasta tulee niin rauta/mineraalipitoista vettä, että tukka menee solmuun. Olen kyllästynyt asumaan yksin (varsinkin kun koirakin on taas toistaiseksi Suomessa). Lisäksi lähes 1.5 vuoden jälkeen sitä alkaa tietyt asiat alkavat hiertämään entisestään: keittiössä ei ole uunia, kokolattiamatto on ehkä lämmin mutta sen alla oleva puulattia on paikoittain todella epätasainen ja pesukone linkoaa aina siihen malliin, että sille pitäisi tilata joko Manaaja tai Ghostbustersit (on pudottanut jo 2 lasia keittiöntasolta... että niin lujaa myllää). Asunnon ehdottomia hyviä puolia on taas ollut roskien kierrätys (en ole kuullut, että muilla olisi ollut yhtä hyvää jätteiden lajittelua), sisäpihalle aukeava ikkuna ja sijainti. Aluetta jään ehkä eniten kaipaamaan, mutta hei, tänne päin pääsee aina takaisin jos/kun mieli ja tilanteet muuttuvat (4,5 vuotta aikaa säätää).

Nyt suunnitteilla muutto vanhaan kaupunkiin ystävän kämppikseksi. Kesällä olen ilman asuntoa, eli ennen kesälaitumille kirmaamista pitäisi hoitaa tavaroiden muutto muiden nurkkiin. Tuntuu suoraan sanottuna huojentavalta, että ei tarvitse heittää rahaa "hukkaan" tyhjän asunnon maksamiseen.

KESÄ on muuten vihdoin täällä! Viikonlopuksi luvataan jo 26 astetta, joka on hienoa, sillä vapaapäivät saa viettää sisällä genetiikan parissa <3 (#syvää sarkasmia...) Oh well. Heinäkuuta odotellessa.