And For a Moment, Life is Good

Vuosi 2019. It happened.

Vuoteen mahtui paljon hyvää - hyviä työkokemuksia, pienen mittakaavan seikkailuja, uusia ihmisiä ja ystäviä. Opin paljon, haastoin itseäni vieläkin enemmän. Nämä haasteet eivät niinkään olleet akateemisia, vaan vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin liittyviä. Jouduin viime vuonna hyväksymään ikäviä elämän perusasioita, joihin olen uskonut aina ja se oli kitkerämpää niellä, mitä olin ajatellut. Olen esimerkiksi aina uskonut siihen, että kommunikaatio on ratkaisu kaikkiin konflikteihin. Olin myös pitänyt aina omaa terveyttäni itsestäänselvänä asiana. Nämä ja monet muut asiat ovat olleet viime vuonna koetuksella. Ikuisena optimistina jaksan kuitenkin uskoa tasapainon löytyvän juuri epätasopainon ja kaaoksen kautta.

Tein itselleni yksinkertaisen Uuden vuoden lupauksen: pidä itsestäsi parempaa huolta. Priorisoi itsesi - for fucking once. En ole luonteeltani kaikkein armeliaimmasta päästä, etenkään itseni suhteen. Tammikuu meni vielä suoraan sanottuna sumussa (monen kuukauden kroonisen unettomuuden ja tentti-stressin keskellä). Olin yrittänyt hakea viimeiseen asti harjoittelupaikkaa, mutta kun sitä ei irronnut, päätin lähteä lomalle. Ja koska seuraa en tällä kertaa saanut, lähdin lopulta yksin. Ja vielä yli kuukausi jälkikäteen en voi olla kuin tyytyväinen päätökseeni. Vanha kunnon time-out teki enemmän kuin hyvää. Pitää välillä lähteä kauas päästäkseen taas lähelle.

2020 on tähän asti hellinyt minua lempeästi. 5. vuosikurssi (!!!) lääkiksessä alkoi helmikuussa, kurssit ovat olleet mielenkiintoisia (infektiotauteja ja neurokirurgiaa, ensi viikolla lasten kirurgiaa <3), vapaa-aikaa ollut riittävästi (tenttejä alkaa tippumaan pikkuhiljaa luultavasti pääsiäisestä eteenpäin). Olen ottanut pitkästä aikaa prioriteetikseni hyvän (ennen kaikkea riittävän) unen ja urheilun, sekä terveellisesti syömisen (eli ei enää pelkkää Woltia). Olen ollut varsin valikoiva koulun ulkopuolisten projektien kanssa ja työntänyt pääni vain ja ainoastaan juttuihin, jotka minua kiinnostavat tai saan jotain irti. Olen tehnyt käsitöitä, pelannut (välillä liikaa) Witcheriä ja nähnyt ystäviä. Olen pitänyt itsestäni huolta ja vähemmän yllättävää kyllä, jopa itse näen sen positiiviset vaikutukset jokapäiväisessä elämässäni. Huomaan nauravani taas enemmän ja pitkästä aikaa koen olevani enemmän tai vähemmän oma itseni.

Tulevana terveydenalan ammattilaisena, nämä kaikki tasapainoisen elämän peruspalikat (uni-ruoka-liikunta) ovat paremmin kuin hyvin olleet tiedossani jo pitkään. Siitä huolimatta sitä helposti laiminlyö itseään ja ajattelee "että kyllä minä jaksan, ei tässä mitään, en minä nyt joka päivä viittä tuntia unta tarvitse, on ihan normaali että kroppa on jatkuvasti jumissa ja että jatkuvasti väsyttää, sehän on vain merkki että olen ollut hyvä ja ahkera". Mutta edes kaikentietävä lääkisopiskelija ei pääse sitä faktaa karkuun, että myös itsestään pitää pitää huolta ennen pystyy pitämään huolta muista. Ja se ei ole aina yksinkertaista, vaan vaatii toistoa, muistuttelua ja vanhojen tapojen poisoppimista. 

Asioita, joista muistutan itseäni lähes joka päivä:

1. Nuku

2. Syö lämmin lounas (eli kokkaa, vaikka et siitä pitäisikään)

3. Liiku

4. Vaali ystävyyssuhteita

5. Aina ei tarvitse olla tehokas ja "tehdä jotain järkevää"

6. Laula enemmän - vaikka muut kuuntelisivat

7. Elämää ei kannata ottaa aina niin vakavasti. Kukaan ei siitä selviä hengissä kuitenkaan

8. Sillä mitä tuntemattomat ihmiset sinusta ajattelevat, ei ole mitään painoarvoa

Eihän tämäkään alkuvuosi nyt pelkkää päivänpaistetta ole ollut, mutta kun laskee plussat ja miinukset yhteen ja etenkin verrattain siihen, missä vesissä uitiin koko marraskuu aina pitkälle tammikuuta, niin onhan tämä aivan tosi jees. 

Kevät saapuu. Aurinko paistaa. Life is good. 

Ja kun vastoinkäymisiä taas tulee, niin kunhan perustukset on kunnossa, niin niitäkin taas jaksaa paremmin.

Arvovalinnat puntarissa - mitä lääkiksen jälkeen?

Lähestyessäni neljännen vuoden opintojen loppupuolta huomaan entistä enemmän pohtivani elämääni Riian ja lääkiksen jälkeen. Huomaan myös joutuvani entistä useammin isojen arvovalintojen eteen, mitkä liittyvät usein vahvasti tulevaisuuteeni - ja siihen, minkälaisen tulevaisuudestani haluan rakentaa. 

sairaalakisu

Osa arvovalinnoista ovat helppoja. Osa ovat taas helppoja päättää, mutta ehkä hankalampia toteuttaa käytännössä. Joissain kysymyksissä luulen olevani vielä hieman nuori ja kirkasotsainen, ja siitä syystä skeptinen sen suhteen, pystynkö ikinä toteuttamaan asioita siten, miten haluaisin. Koska elämä nyt on vain usein arvaamatonta ja vaatii vielä useammin tekemään kompromisseja. Saatan olla usein idealisti, mutta se ei tee minusta naiivia.

Arvovalinnat, joita olen pohtinut, liittyvät pitkälti odotuksiini tulevaa uraani kohtaan. Ja tunnen itseni hyvin bipolaariseksi välillä.

Vaakakupeissa tasapainoittelevat: 

1. Kunnianhimoinen erikoisala vs ns. "turvallinen" valinta, eli ura alalla jossa on huutava pula, mutta ei välttämättä niin lähellä sydäntä?

2. Ura vs perhe?

3. Työ julkisella puolella vai yksityisellä?

4. Täysiaikainen vai osa-aikainen työ?

Ongelma on ehkä se, että välillä huomaan haluavani kaikkia yhtä aikaan. Mutta samalla joudun muistuttamaan, että onni ei ole yhdestä asiasta kiinni. MUTTA on joitain haaveita, joiden toteutumatta jättämistä jää murehtimaan enemmän kuin tosia. Ja joidenkin haaveiden suhteen aika loppuu ennen pitkää kesken, kun taas joillain toisilla ei ole niin kiire. Ei oikeasti.

Yksi iso asia, josta en hirveästi ole puhunut täällä blogissa, mutta joka varmasti tulee vaikuttamaan tulevaisuudensuunnitelmiini vahvasti, on se että haluan joskus perheen. Ja tämä tulee olemaan yksi isoimmista asioista päättää valmistumisen jälkeen, ihan vain koska 30 menee rikki menee ensi vuonna. Samaan aikaan minua kuitenkin ajaa eteenpäin kunnianhimo urasta kilpailuhenkisellä erikoisalalla. Oma työfilosofiani on aina ollut, että työstä täytyy tykätä, koska niin iso osa elämää (jo ihan pelkkiä vuosia laskiessa). Ja itseäni kiinnostaa tällä hetkellä urat kirurgisilta aloilta tai vaihtoehtoisesti gynekologialla. Akuuttilääketiede ehkä, mutta siinä taas nousee kysymykset siitä, haluaako tehdä käytännössä kolmivuorotyötä. 

Ikä on ehdottomasti yksi suurimpia muuttujia tässä yhtälössä, sekä tietysti tulevaisuuden epävarmuus yleisesti (onko töitä, missä paikkakunnalla asuu, parisuhdestatus, terkkaan/erikoistumisputkeen pääseminen, mahdollinen pakko-väikkäri jne..). 

Niin paljon kuin etukäteen murehtiminen onkin turhaan, niin etukäteen suunnittelussa on puolensa. Helposti tuudittautuu siihen, että aikaa on, asiat menevät omalla painollaan ja kaikki järjestyy, niin kuin niiden on tarkoituskin järjestyä. Tämä viimeinen ei ainakaan pidä paikkansa. Asiat järjestyvät, mutta ei itsestään. Päätöksiä pitää tehdä sen mukaan, mitä pitää itselleen tärkeänä. En olisi ikinä päässyt unelmissani eteenpäin, jos olisin jäänyt vain odottelemaan, että asioita tapahtuu ja että asiat loksahtavat kohdilleen. Jos haluaa saavuttaa jotain, niin pitää joskus tehdä isoja päätöksiä sen suhteen, mitä pitää itselleen tärkeänä ja edetä sen mukaan. 

Tästä tuli varsin henkilökohtainen vuodatus, mutta nämä asiat ovat pyörineet varsin paljon päässäni viime aikoina. Tällä hetkellä elämäni näyttää siltä, että valmistuminen odottaa vuonna 2022 helmikuussa, laillistuminen luultavasti maalis-huhtikuussa, sitten tarkoitus tehdä tk-palvelut. Ja siinä onkin suunniteltuna elämä jo vuoden 2022 loppuun asti, melkein 3 vuotta eteenpäin. 

Absurdia? Ehkä hieman, mutta niin se elämä vain välillä menee.

Ihanaa loppuvuotta!

Amanuenssi-kesä vol.2 - mitä jäi käteen?

Minun piti kirjoittaa tarinoita kesästä jo viikkoja sitten, mutta koska "life" niin tämä(kin) asia oli siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Nyt siis on arki taas alkanut ja uutta semesteriä kohta 4viikkoa takana. Mutta tehdään vielä pieni kurkkaus menneeseen kesään. 

Tänä kesänä tein siis kaksi amanuenssuuria: ensimmäinen kirurgialla ja toinen sisätaudeilla. Nämä olivat eri keskussairaaloissa. Kirurgialla olin kaksi viikkoa gastrokirurgian osastolla ja kaksi viikkoa päivystyksessä. Sisätaudeilla olin yhteensä 5 viikkoa: 4 viikkoa kiertelin eri osastoilla, joilla oli vähän erilaisia sisätautisia potilaita (näki kaikkea maksakirroosista hematologisiin potilaisiin!) sekä 1 viikko päivystyksessä.

+ Kirurgia <3 

Yleisesti pidin kirurgian osastojen rytmistä enemmän - tai siitä, että osastolla vietettiin loppujenlopuksi melko vähän aikaa. Aamulla (meillä alkoi 7:30) nopea aamukierto, missä katsottiin kotiutujat. Yleensä ehdittiin kiskaista nopeat sumpit kierron jälkeen, minkä jälkeen mentiin joko leikkaukseen tai pitämään polia. Gastrokirurgeilla saattoi olla myös tähystyksiä, joita pääsi seuraamaan. Osastolle jäi myös yleensä joku kesälääkäri tai erikoistuva. Osastolla ollessa aika kului aika lailla epikriisejä tehden, mutta poleilla ja leikkaussalissa pääsi assisteeraamaan tai tutkimaan potilaita. 

+ Päivystys <333

En tiedä mikä siinä on, mutta henk. koht yhä vain rakastan päivystystä. Onhan siellä lähes aina ihan hemmetisti hommaa ja stressaavaa, mutta itse nautin siitä, että pääsi tutkimaan potilaita, tekemään anamneesia ja oikeasti miettimään, että mikäs tässä on nyt vialla, mitä tutkimuksia pitäisi tehdä ja miten pitäisi seuraavaksi edetä. Kotiin vai ei? Tutkitaanko lisää nyt vai varataanko aika tulevaisuuteen? Nämä päätökset eivät luonnollisesti olleet minun tekemiäni, mutta näitä asioita miettimällä oppii ihan hirvittävästi. Ja oli hirvittävän palkitsevaa, jos oma "vainu" osui millään tavalla oikeaan. Yksinkertaisimmillaan päivystyksessä kyse on ihan pelkästä potilaan kuuntelemisesta. He usein melkein tarjoavat itse vastauksen ongelmiinsa, kunhan osaa kysyä oikeat kysymykset. Kirurgialla pääsi lisäksi tekemään pieniä toimenpiteitä (ompelua, puudutusta, haavojen puhdistusta jne..). Sisätautipäivystyksessä otin kaikki tilaisuudet valtimoveri astruppien ottoon ja laskimokanyylien laittoon, mitä sain. Olin niin ihastunut päivystykseen, että livahdin sinne muutaman kerran iltapäivisin, vaikka sijoitukseni olikin osastoilla. Muutaman kerran minut lähes kirjaimellisesti käskettiin vain lähteä, koska päiväni oli venynyt jo kymmenen tuntiseksi (työnarkomaaniko?)

+ Työyhteisö

Viihdyin molemmissa sairaaloissa todella hyvin! Itse ainakin koin, että minut otettiin hyvin vastaan, enkä milloinkaan kokenut väheksyntää siitä että opiskelin ulkomailla. Päinvastoin yleisempi kommentti oli, että heillä oli ollut (positiivisia) kokemuksia meistä "ulkkareista" aikaisemminkin

Ripaus työpaikkahuumoria

- "Loma, mikä?"

Oikeasti, pitäisi muistaa myös lomailla. Itselläni oli jopa 1 viikko juhannuksen jälkeen lomaa ennen töiden aloitusta, joka jäi vähän vähäiseksi. Mutta ensi vuonna sitten viisaampi. 

+/- Osastotyö

Olin aina ajatellut, että haluan vielä joskus tehdä keskus-/yliopistosairaalan osastolla töitä, mutta täytyy sanoa, että se päätös nyt vähän huojuu. Paperitöiden näpertäminen (vaikka teinkin sitä mielestäni kohtuu hyvin ja paljon) ei ole minun juttuni ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin oikeasti harkita akuuttilääketiedettä erikoisalana. Vaikka toisaalta monissa erikoisaloissa voikin olla varsin laaja kirjo sille, mitä työnkuva oikeasti sitten on: esimerkiksi kirurgialla oli leikkuusali/pattipoli päiviä, ei pelkkää osastoa. Osastotyö on tärkeää ja mielenkiintoista, mutta ei näin ensikosketuksella ollut lainkaan minua varten. Olen enemmän käsityöläinen kuin kirjuri.

Mutta mene tiedä sitten, mihin tässä vielä päätyy. Saattaa olla että joudun perumaan kaikki edeltävät puheeni. Mutta tällä hetkellä erikoisalat, joista olen kiinnostunut, ovat kirurgia (gastrokirurgia ja yleiskirurgia lähinnä), gyne-obstetriikka (näistä enemmän ehkä obstetriikka) ja akuuttilääketiede. Näitä kaikkia yhdistää (todennäköisesti) päivystyspakko ja se, että saa tehdä paljon asioita.

Ihanaa syksyä kaikille!
Terkuin, maailman laiskin bloggaaja

Puolen vuoden kuulumiset

Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.

Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.

Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.

Opiskelijana ulkomailla: minne (ja milloin) katosi ikävä?

Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.

Viimeisen tentin juhlintaa!

En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan. 

Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.

Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:

1. Väliaikaisuus
2. Kaikkeen tottuu

3. Turvaverkko

4. Juurettomuus

Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...

Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.

Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti. 

My new toy!

En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.

Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.




(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )

50% lääkäri ja puolenvälin antikliimaksi

Nyt kun olen yhtä tenttiä vaille puolessaväliä opintojani, yritän miettiä välillä, että "miltä nyt tuntuu?"

Vastaus tähän kysymykseen on vähintäänkin lakoninen: eipä juuri miltään. Jotenkin sitä on vain helpottunut, että on vain selvinnyt taas yhdestä vuodesta. Ainoa asia, joka välillä aiheuttaa hämmennystä on se tosiasia, että jatkossa tosiaan edessä on koko ajan vähemmän opiskelua kuin mitä takana. 

Aika menettää jotenkin kokonaan perspektiivinsä, kun elää ulkomailla opiskelukuplassa. Suurin osa elämästä pyörii tavalla tai toisella opiskelun tai opiskelukavereiden ympärillä ja Suomi ja elämä siellä tuntuu välillä yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että vielä jonain päivänä olen työelämässä vastuussa ihmishengestä. Puolenvälin välipysäkki pitäisi ehkä tuntua jotenkin merkitykselliseltä, mutta ainakin tällä hetkellä olo on lähinnä turta. 

Mutta vaikka välillä tosiaan tuntuu siltä, että aika olisi pysähtynyt, niin ei se ole. Huomaan salakavalasti kasvaneeni. Huomaan löytäneeni itsestäni piirteitä, joita en ollut ennen osannut odottaa – niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin.  Kasvu tuo kuitenkin mukanaan myös kasvukivut, ja omaksi harmikseni olen joutunut kohtaamaan yhä uudestaan ja uudestaan ne samat kompastuskivet, joista olin luullut päässeeni yli. Näistä parhaimpana/pahimpana esimerkkinä kausittainen, stressistä johtuva unettomuus ja nukahtamisongelmat, jotka ovat tehneet alkuvuoden tenttikaudesta huomattavasti kuormittavamman.

viiniä verkkareissa päivää ennen examia

Sitä kasvaminen kuitenkin on: soutamista ja huopaamista, eteenpäin ja taaksepäin menoa. Kunhan suunta on lopulta eteenpäin, niin muulla ei ole väliä. Asia, josta olen ylpeä itsestäni, on armeliaisuuden oppiminen itseäni kohtaan. Lisäksi olen joutunut oppimaan ihan uudella tavalla delegointia ja vastuunjakoa. Nämä ovat taitoja, joita saan harjoittaa koko seuraavan vuoden ajan. Tämän vuoden teemana muutenkin tulee olemaan terve nöyryys. Täytyy oppia, että kaikkea ei välttämättä tiedä ja osaa, ennen kuin ottaa selvää tai pyytää apua. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse.

Toivottavasti lopputalvi/kevät/vuosi menee paremmilla unilla (kuin 3-6h yössä). Paljon isoja juttuja olisi taas tänä vuonna. Paljon hyviä juttuja. Minulla on jo kesä lyöty lukkoon ja olen ihan super innoissani siitä, sillä sain lopulta järjestettyä itselleni amanuenssuurit juuri niille aloille kuin halusin – sisätaudeille ja kirurgialle. Kesän tulevat työt toimivat suurimpana motivoivana voimana niinäkin hetkinä, kun väsyttää ja motivaatio muuten olisi aivan nollassa. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan tietenkin osoittaa taitoni parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä pidä unohtaa, että kesällä 2020 odottaa mahdollisuus ensimmäiseen kandi-kesään.

Ajatuksia erikoislääkärien koulutusuudistuksesta...

Tämä on ollut pieni kuuma peruna viime aikoina, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten minun pitäisi näihin uudistuksiin suhtautua.

Eli jos et ole alalla, tai olet alalla ja elänyt kiven alla, niin summasumlaarum, erikoislääkärikoulutukseen tulee vuodenvaihteen jälkeen suuria muutoksia.

Tähän asti (käsittääkseni?) siis olet voinut valmistumisen jälkeen aika lailla ilmoittaa, että mihin erikoisalaan haluat erikoistua. Tämä luonnollisesti on johtanut siihen, että joillain aloilla on ollut aivan liikaa erikoistuvia (verrattuna tarpeeseen) ja toisaalta taas toisilla aloilla on liian vähän (psykiatria käsittääkseni yksi parhaimmista esimerkeistä). Se, että joillain erikoisaloilla on ollut ruuhkaa, on tarkoittanut myös sitä, että ihmisten on pitänyt jonottaa pitkään esimerkiksi harjoittelua yliopistosairaalassa (joka on kuulunut myös osaksi koulutusta).

#toimhuom. en ole tämän asian suurin asiantuntija, koska tiesin jo aloittaessani kouluni, että tämä tilanne tulee radikaalisti muuttumaan. 

Mitä siis muuttuu?

1. Ensinnäkin tulee valtakunnalliset haut 1-2kertaa vuodessa. 

2. Saat valita 3 kohdetta/hakukerta. Hakukohteet on asetettava ensisijaisuusjärjestykseen (sillä 1. hakukohteesta saa kaksi lisäpistettä).

3. Hakupisteet: niitä saa työkokemuksesta (max.10) ja tieteellisestä tutkimuksesta (max8). Näistä vielä myöhemmin lisää... 

4. Motivaatiokirje, jota ei pisteytetä, vaan pidetään "haastattelun runkona".

5. Alustavien alkupisteiden (max20: 2p. + 10p. + 8p. ) perusteella kutsutaan haastatteluun (max10p.) ja näiden perusteella tehdään lopullinen päätös (jos haluat ottaa enemmän selvää haastattelun osista ja pisteytyksistä, just Google it...)

6. Hyväksymisen jälkeen on 6kk koeaika. Koeajan jälkeen hyväksytään varsinainen opinto-oikeus.

Tässä siis muutos näin karkeasti. Aloitetaan tämän paloittelu positiivisella kannalla:

1. Selkeät hakuajat ja säännöt/vaatimukset lisäävät yleisesti läpinäkyvyyttä prosessin suhteen

2. Minusta on ihan fiksua yrittää ohjata hieman erikoislääkärien määrää/koulutusta. Ei ole järkevää kouluttaa niin sanotusti "työttömiä erikoislääkäreitä".

3. Koeaika on mielestäni perusteltua ja mielestäni palvelee niin nuorta lääkäriä kuin työnantajaa/yliopistoa - puolen vuoden jälkeen on varmasti selvää, onko lopulta soveltuvuutta alalle.

Jaaaaaaaa sitten asiat mistä en ole oikein innoissani. Tai oikeastaan vain yksi suuri kuuma peruna:

Tutkimus.

Mikäli joku jo laski, niin 40% kokonais(haku)pisteistä määräytyy tutkimustyöstä. Minusta se on todella paljon...

Mielestäni on hyvä, että nuoria(kin) kannustetaan tekemään lääketieteellistä tutkimusta, mutta tämä ei ole kannustusta, vaan pikemminkin raipalla puskemista kyseiseen suuntaan. Tämä "tutkimustyöhön kannustaminen" ei tietenkään koske kuin niitä aloja, joille on selvästi tunkua muutenkin eniten (eli esimerkkinä melkein kaikki kirurgiset alat ja lastentaudit). Seuraako tästä vain seuraavaksi, että jokainen medisiinari alkaa väkisin puskea väitöskirjaa ulos maailmaan vain siksi, että (mahdollinen) ura sen (mahdollisesti) vaatii? Ja mielellään tämä kaikki vielä opiskeluaikana.

Minusta hyvän kliinikon ei tarvitse olla hyvä tutkija. Tai tutkija ollenkaan. Niin simppeliä se on. On tietenkin hyvä, että olet perehtynyt omaan aiheeseesi, mutta hyvänen aika, ethän sinä esimerkiksi välttämättä tiedä vielä opiskeluaikanasi "mikä haluat olla isona". Olen kohta puolivälissä, eikä minulla ole vielä hajuakaan!

Tässä tulee vain sellainen fiilis, että pitäisi tietää hyvin aikaisin, että mitä haluaa valmistumisen jälkeen. Vaikka tietenkään siis valintakriteerien mukaan tutkimuksen/väitöksen ei välttämättä tarvitse liittyä edes hakemaasi erikoisalaan - mikä on omalta osaltaan vielä nurinkurisempaa. Eikö väitöskirjan ole juuri syventää niitä tietoja, mihin erikoistut? Eikä niin, että väitöskirja turvaa sinulle paikan erikoistumispaikkaasi.

Tässä asiassa siis mennään mielestäni niin sanotusti "pers edellä puuhun". Joku muu voi olla asiasta eri mieltä, ja saa tietenkin olla. Minusta olisi vain parempi, jos tutkimustyöhön ihmisiä ohjaisi intohimo itse tutkimuksen tekoon, eikä kunnianhimo erikoisalalle.

Näin antikliimaksisesti pitää vielä todeta, että ei minulla valitettavasti ole ratkaisujakaan tähän probleemaan. Ei muita kuin että mielestäni työnteon merkitystä vielä pitäisi korostaa suhteessa tutkimukseen. Mutta tämä on varmasti uudistus, joka elää vielä seuraavan parin vuoden aikana. Jo nyt ollaan rukkaamassa hakua vähän erilaiseksi yleislääketieteen ja työterveyslääkärien EL hakua varten.  Kun itselleni tämä kaikki (todella) tulee ajankohtaiseksi, niin homma voi olla aivan erilainen.

Mutta kyllä siitä huolimatta alan harkita tutkimusryhmän etsimistä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja luulen etten ole tunteideni kanssa yksin.

Toivottavasti asiaan ei havahduta vain vasta siinä kohtaa, kun tulee inflaatio huonoista väitöskirjoista. 

Linkki Nuorten lääkärien yhdistyksen nettisivuille: Tässä