Hiljaisuus korreloi kiirettä

Huh,hu ja hei!

Yllättävän ja ärsyttävän pitkä radiohiljaisuus blogin suhteen. Mutta kuten otsikkokin sen ilmaisee, niin tässä viimeisten viikkojen aikana on ollut yhtä jos toistakin, niin vapaa-ajan ilot kuten kirjoittaminen ja nukkuminen ovat jääneet vähän vähälle...

Mutta siis; pääsiäisloma alkoi! Meillä on (odotettu) tauko luennoista nyt alkaen keskiviikosta, samoin koko viikko 12 ja vielä tietysti pääsiäismaanantai. Tauko tuli ainakin itselleen ihan tarpeen: olo ensimmäisten collojen jälkeen oli hieman jyrän alle jäänyt. Tästä eteenpäin kevät tulee olemaan aikamoista tykitystä: molekyylibiologiasta ja kemiasta taitaa tulla kummastakin vielä 2 colloa, anatomiasta niin ikään, solubiologiasta collo/exam (ei muista..), latinasta ja latviasta testit jne. Pääsiäis"lomakin" tulee olemaan (toivottavasti) opiskelupainoitteinen, koska muuten ainakin allekirjoittanut on k*sessa anatomian kanssa. (Kallo... tuo rakas saatana <3)

Lisää muuten havaintoja Latviasta/latvialaisista:

Kukat
Tämä on ehkä suloisin kulttuuriero, jonka olen tähän asti noteerannut! Latvialaiset näet rakastavat kukkia. Ei ole ollenkaan epätavallista, että treffeillä nainen saa kukkia seuralaiseltaan ja ylipäätään kukkakimput naisten kainaloissa ovat varsin tyypillinen näky katukuvassa. Lisäksi naistenpäivänä aikoihin kadun varsiin ilmestyi kukkakojuja, jotka Suomessa olisivat varmasti saaneet kokea byrokratian hampaan. Täältä voi löytää myös 24/7 auki olevia putiikkeja, joista (luennoitsijan mukaan) liian humaltuneet Yön Sankarit voivat ostaa mielitietyilleen pahoittelukukkia siinä missä Suomessa tuliaisiksi tuodaan maksimissaan rullakebu :D
Ja tähän on vielä pakko kommentoida, että kukat eivät ole edes niitä halvimpia täällä(kään), eli rispektiä!

Taksikuskit...
Tziiisus. Hulluja. Tai kusettajia. Tai, noh "kusettaja" on ehkä vähän vahva sana, mutta jotkut kuskit selvästi ottavat turisteista kaiken ilon irti ja kuljettavat pidempiä reittejä pitkin määränpäähän tai sitten "ihan vahingossa" jumittavat joka hiton liikennevaloon. Sitten on näitä, jotka muistuttavat, että henkivakuutus on sittenkin ihan kiva ja hyödyllinen. Pääsin tänään lentokentälle ennätysajassa ruuhkasta huolimatta, tosin sydän kurkussa. 

Pankūkas
Paikallinen einesruoka; täytetty lettu, joka voi tosiaan sisältää mitä tahansa juustosta jauhelihaan ja omenasoseeseen. Muistaakseni olen nähnyt myös raejuustotäytteisiä (täällä tungetaan raejuustoa mitä kummallisimpiin paikkoihin..mm. jogurtin kanssa.) Pankūkaseja löytyy joka ruokakaupasta siinä missä Suomessa valmismakaronilaatikkoa. Itse en ole vielä näitä maistanut, mutta kuulemma hyviä ja sopivan rasvaisia esim (kröhöm..) tietynlaisia lauantaiaamuja varten.

(lähes) Tyhjät kauppakeskukset
Tämä on jotenkin hämmentävää ja lähes huvittavaa. Tai sitten olen  käynyt vain väärissä paikoissa. Mutta tuntuu, ettei missään ole oikeasti ruuhkaa. Suomessa pahin painajaiseni on joutua Prismaan lauantai iltapäivällä, täällä ei niinkään. Ehkä se johtuu sijainnista, ehkä en ole vain onnistunut olemaan pahimpina alepäivinä ostoksilla tai jotain, mutta tähän asti kauppakeskukset ovat olleet niin väljiä ihmisistä, että pistää miettimään, missä ne ihmiset ostoksensa tekevät!

Mutta niin, nyt siis kohti kotia (tai. Suomea. Koti on kovin vahva sana :D) hetkeksi lataamaan akkua ja rapsuttamaan koiraa (joka saa muuttaa Riikaan kanssani syksyllä <3). 

MunKotiEiOoTäällä

Tiedättekö sen tunteen; mitä tahansa otatkin käteesi, se putoaa lattialle. Ja jos kyseessä olisi leipä, se mätkähtäisi iloisesti voi-puoli alaspäin.

Tämä metafora jotenkin kuvaa sekä tuntojani tällä viikolla että ihan konkreettista elämää keittiössä. Olen vakuuttunut siitä, että keittiössäni vallitsee ylitsepääsemätön lattia-gravitaatio/vetovoima/YouGotThePointAllright jonka takia kaikki mikä lipeää kädestä, vierii iloisesti lattialle muistuttaen, että se imuri kannattaisi viimein hankkia.

Mutta siis, perjantai häämöttää. Onneksi. Siis siksi, että voi vihdoin viikonloppuna omistautua opiskelulle, kun viimeiset kaksi viikonloppua meni vähän rokulissa (joko bileputkessa Riiassa tai Suomessa). Tällä viikolla se alkoi tuntua, joten tänä viikonloppuna pakerretaan sitten viime viikonloppujenkin edestä. Jälkeen ei kannata jäädä nyt, varsinkin kun muistaakseni ensimmäisiä colloja (colloquim = eräänlainen välikoe) alkaa tippua jo maaliskuusta alkaen pikkuhiljaa.

...niin. Ja maanantaina vihdoin alan tekemään jotain sen immigration prosessin eteen. Maanantaina.

Mutta se velvollisuuksista. Koska tällä hetkellä ei ole uusia ajatuksia Riiasta ja latvialaisista, niin kirjoitetaanpa siitä, mitä aloin pohtimaan viime viikonloppuna, kun kävin Suomessa ystäväni häissä.

Missä on asun?
Riiassa.
Mikä on kotimaani?
Suomi tottakai.

Mutta missä on kotini? Täällä. Lahden eteläisemmällä poukamalla. Kämppäni täällä on kotini, eikä vain paikka jossa asun. Suomessa oli suorastaan outoa käydä, koska tuli sellainen outo vierauden tunne. Minulla ei ollut enää omaa huonetta/asuntoa, tavarani olivat pakattuina. Ystäviä, koiraa ja perhettä lukuunottamatta koko elämäni oli muutettu Riikaan, jossa alkoi aivan uudet kuviot, joita ei vain voi millään Suomeen. "MUNKOTIEIOOTÄÄLLÄ" olo tuli siis Suomessa käydessä. Olihan se hauskaa nähdä tuttuja ja rapsuttaa hurttaa, mutta olin tosiaan vieraana, käymässä. Eihän sitä nyt kuukauden jälkeen usein koti-ikävää podetakaan, mutta vieraudentunne oli silti jotenkin odottamaton. Ei minulla oikeastaan ollut edes kaipuuta Suomeen, mutta Ystävän häät olivat kyllä sellainen juhla, mitä en olisi missannut mistään hinnasta. Summasunlaarum; täällä on hyvä olla ja se oli toisaalta hyvä todeta itselleen jo näin alkuun. Ja kyllä se Riika-krapula-kaikkionpaskaa-vitutus ehtii tulla jos on tullakseen, näiden kuuden vuoden aikana. Täällä on tällähetkellä sen verran hektistä, uuden opettelua, menoa ja melskettä, ettei edes ehdi kotiin kaivata. Olin silti hieman yllättynyt omasta sopeutuvaisuudestani, varsinkin kun olen pitänyt itseäni aina hyvin hitaasti lämpeävänä ihmisenä.

Summasumlaarum, nyt loppu (liika) juhliminen ja keskitytään siihen, minkä takia täällä ollaan :) Toivotaan vielä, ettei kurkkukipu muutu flunssaksi sotkemaan suunnitelmia. Eli toivotaan tänne terveyttä ja pirun hyviä istumalihaksia, sekä keskittymiskykyä.

pus,pus, moi!

ps.he, varsin hääpainoitteisia kuvia tälläkertaa, kun en ole muita ehtinyt ottamaan :DDD Mutta mitä häät juuri todisti, niin täytyy alkaa kuvaamaan edemmän, niin opin käyttämään sitä. Harmi, kun huonon käyttäjän käsissä hyvästä kamerasta tuli vain keskinkertaisia kuvia..

Vain vähän liikaa on riittävä (anatomia) annokseni..

Toinen opiskeluviikko kohta taputeltu ja päässä kohisee kuin ampiaispesässä. Kuhinan voisi kiteyttää kolmeen sanaan; Anatomia ja anatomiaa latinaksi. Uutta asiaa tulee viikottain näköjään sellainen pläjäys että heikottaa, varsinkin kun sanasto latinaksi on vielä hakusessa. Opiskelutaktiikoita pitää hioa hieman, mutta nyt pitäisi olla sellainen pläjäys apuvälineitä (flash cards, värityskirja, youtube ja perinteiset kynä ja paperi..) että jollain homma saadaan kunnialla pakettiin. Meidän opettaja on onneksi hyvä, vaikkakin helvetin pelottava (... sellatti, hyvällä tavalla?) ja usein hän ampuu kysymyksiä summanmutikassa jollekin poloselle ja jää kyllä odottamaan, että vastaus (edes jonkinmoinen) tulee. Tänään oli hieman huvittunut olo tunnin jälkeen, kun oli kuvitellut kerranneensa vanhan asian hyvin.... jaa-aaa tämä luulo osoittautui vääräksi (*selkätapu*). Ei se mitään; perse penkkiin taas ja ensi viikolla uudestaan.

Se anatomiasta. Ainakin hetkeksi. Tämän viikon ajatuksenjuoksua ja havaintoja:

1) Ruokakauppamysteeri; kadonneet suodatinpussit.
Latviassa siis näköjään juodaan pääasiassa pikakahvia ja kunnollista kahvia saa lähinnä kahviloista jos sielläkään.  Koululla on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joihin olen törmännyt: automaattikahvi, kahvilan (vähän parempi?) kahviautomaatti, ja kahvilan espressokoneen läpi suodatettu peruskahvi (..what? :D). Mutta siis moccamastereita ei näy missään. Itselläni on tuo jalo ja harvinainen yksilö (ei masteri, mutta kahvinkeitin kuitenkin) kotonani ja vuokranantajani oli ystävällisesti jättänyt kaappiin paketinjämän suodatinpusseja. Niiden huvetessa ehti iskeä vain pieni paniikki, kun en löytänyt kaupan kahvi/tee -väliköstä niitä mistään. Lopulta kuin kysyin, minut ohjattiin toiseen hyllyvälikköön, josta lopulta kuorimaveitsien ja muovikulhojen alapuolelta, lattianrajasta löytyi tuo vieläkin harvinaisempi jalo kapine. (Hallelujah!)
Lopputulos: pikakahvi. Pikakahvia kaikkialla. (not in my kitchen though...)

2)Byrokratia...
Ah, tuo rakas saatana <3
RSU tai luultavasti koko Latvia rakastaa allekirjoituksia. Olemme saaneet allekirjoittaa lippuja jos lappuja alkaen siitä, että käyttäydymme siivosti museossa ja olemme korvausvelvollisia rikotuista tavaroista. Mutta kaikkein eniten itseäni kuumottaa tuleva "immigration procedure", joka pitää sisällään taas vähän lisää lipui ja lapui, kopioina ja alkuperäisinä, lomakkeina ja todistuksina jne... Ja kyllä. Jokaisen meistä tarvitsee käydä läpi (EU-kansalainen tai ei) tämä, tai muuten jossain kohtaa viranomaiset tulee hönkimään niskaan. Pitäisi pistää vielä vakuutusasiat kuntoon, niin saisi pistettyä tämänkin rumban pyörimään. Surkuhupaisaa tästä tekee se, että toimistoissa (jossa saa juosta 2 kertaa, vähintään) puhutaan usein todella huonoa englantia, ja esimerkiksi puhelimitse ajan varaaminen voi olla vähintäänkin jännää.

3) Siitä puhe mistä puute: englanninkieli (ja sen taito).
Täällä puhutaan todella vaihtelevasti englantia. Toiset (usein nuoremmat) puhuvat hyvää/perushyvää tai vähintäänkin ymmärrettävää. Toiset taas eivät osaa sanaakaan tai sitten maksimissaan kymmenen. Ja kun oma latvia rajoittuu sanoihin "kiitos" ja "päivää", niin asioinnit ovat usein viittomien ja elekielen varassa. On siinä oma hauskuutensa, kun toinen puhuu englantia, toinen latviaa, mittään ei ymmärretä, mutta kovasti yritetään puolin toisin jutella. Toisinaan yksinkertainen "hello" aiheuttaa kaupan myyjissä täydellisen "nope" -reaktion ja paikalle etsitään kuka tahansa muu.
(btw; ensimmäinen hymyilevä kassamyyjä bongattu. Oli helvetin virkistävää! :D)

4)Vielä viimeisenä tällainen suloinen ruokapostaus, teemana "tuhat ja yksi tortillaa".
Olen siis parhaani mukaan yrittänyt syödä hyvin ja terveellisesti ja niin edelleen, mutta laiskalle kokille se on melkoinen haaste (varsinkin kun kaasuliesi on niin pieni, että pystyy käyttämään vain toista liekkiä kerrallaan, koska kattila ja paistinpannu ovat molemmat mammuttikokoa). Ratkaisu? Tacot. Tai tortillat. whatthefuqqinever. Siinä vaiheessa vain kun alkaa perus "salaatti, kurkku, paprika, liha/soija" tursuamaan korvista, niin mukavia lisiä ovat avokado (ja ihme kyllä!) banaani! Juustoa en laktoosi-vammaisena voi/uskalla syödä täällä, ja se onkin ehkä yksi harvoja asioita, joita on oikeasti ikävä!
(#Edit. kuvat kadonneet, koska kämmi-ääliö...)

Se siitä ajatuksenvirrasta. Jatkoa tulee taas joku väli. Viikonloppuna jalostetaan taas sosiaalistumisen jaloa taitoa kissanristiäisten muodossa. Ja tietysti opiskelua, opiskelua, opiskelua...

TIL;

Okei. "Today I Learned" on pikemminkin "This week I Learned", mutta väliäkö tuolla? Samantien asiaan:

1) Ilmeisesti juomavesi on ihan ok, mutta...
kannattaa ilmeisesti suhtautua varauksella, koska monissa paikoissa putket on vanhoja ja niistä voi irrota... kaikkea... kivaa. No. Maun perusteella olin tullut tähän tulokseen jo vähän aikaisemminkin, mutta tosiaan taidan tästä lähin kantaa kaiken juomaveden kiltisti kaupasta, kun se ei juuri mitään maksa (halvin about 0.75€/5L). Jotkut ostavat myös hanaansa suodattimia, jonka jälkeen vesi on ihan ok, mutta itse en ehkä vielä siihen ryhdy, kun en tiedä miten kauan täällä (kämpässä) viihdytään

2) Nokia on peruna. Perkele. Sain wlanin vihdoin toimimaan koulussa(kin!) mutta koulun ja kodin ulkopuolella olen täysin tuurin varassa. Onneksi uusi (isän vanha) odottaa Suomessa...

3) Salaatti voi oikeasti maistua pahalta(?!?!?!)
Ja tarkoitan siis ihan perus "minut on juuri revitty maasta" salaattia. Alan ymmärtämään miksi Buddyni puhui niin ylistävään sävyyn Stockan Hevi-osastosta, mistä löytyy kuulemma kaupungin parhaat hedelmät ylitse muiden (tosin kovempaan hintaan..) Mutta siis kyllä, täältä löytyy mm Stockman. Ja karaokebaari nimeltä "Koskenkorva".

4) Anatomia kanssa meillä tulee olemaan intohimoinen (vuoristorata) suhde <3
Kaikista (noh, ei kovinkaan monista) alkaneista oppiaineista anatomia on ollut ehdottomasti mielenkiintoisin, mutta tulen tietämään jo varmaksi, että ennen pitkään revin hiuksia päästäni sen takia. Eipä siinä auta muu kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja päntätä alusta asti...

5) Osa porukkaa asuu asunnoissa, joissa huonekalut ei huoju.
Oma kämppäni siis on oikeasti tosi kiva! Yksiö. 35 neliötä, tilava keittiö pyykinpesukoneella (feels so weird..) ja kylppärikin toimii rikkinäisestä wc-istuimesta ja kahvasta huolimatta. Se nyt vain kaipaisi (kröhöm..) PIENTÄ pintaremonttia. Olen yrittänyt treenata kotosalla jotain, ettei paikat mene jumiin ja rikki kaikesta istumisesta, mutta menoa ymmärrettävästi rauhoittaa se, että pelkään liiallisen töminän kaatavan vaatekaapin päälleni. Uudet, hienot asunnot on luonnollisesti kalliimpia, mihin itselläni ei ainakaan tällä hetkellä (never) ole varaa.. Halvinta tietysti olisi asua kämppiksen kanssa, mutta ennen kun tutustun paremmin "paikallisiin", niin arvostan ehdottomasti enemmän omaa rauhaa ja yksityisyyttäni kuin seuraa.

6) Täällä ei kierrätetä... (säännöllisesti ainakaan)
Tämä fakta erityisesti saa sydämeni itkemään ja huomaan vältteleväni säilyketölkkien ostamista ihan sen takia, etten halua heittää niitä roskikseen. Omassa taloyhtiössäni on itseasiassa aika hyvin asiat sillä täällä kierrätetään pahvit, muovit, lasi ja "ne muut". Kaikissa ei edes tämän vertaa vaan kaikki heitetään tylysti siihen "ne muut" astiaan.

7) Älä anna rahaa käteen kassalla.
Vaikka se olisi tasan. Ja seteli. Just don't.. Tässä oli joku juttu, mitä en nyt tarkkaan muista, enkä uskalla valehdellakaan, mutta joka kassalla on siis sellainen pieni lautanen johon rahat laitetaan. Jos olet oikein onnekas saat jonkinlaisen katsekontaktin kassaan, mutta isoissa marketeissa näin ei yleisesti käy. Pienemmissä putiikeissa on mukavampia ihmisiä, etenkin jos käyt vakituisemmin.

8) Latviassa keskipalkka kulkee noin 600€ hujakoilla (!?)
Mun leukani tais jysähtää lattiaan, kun kuulin tämän ja tarkastin asian vielä tuolta -->(http://www.tradingeconomics.com/latvia/wages). Kun verrattaen Suomessa tuon sivuston mukaan n. 3300€. Siis on täällä halpaa olla ja asua, mutta herra jumala ei NOIN halpaa! Taidanpa siis ihan suosiolla tulla tekemään kaikki kesät&tulevat amanuenssuurit Suomessa.

9) Speaking on which...
Ilmeisesti voidaan yrittää päästä tekemään ensimmäisiä amanuenssuureja jo 2.5 vuoden jälkeen kesällä <3 Siihen on vielä piiiitkä aika, mutta jotenkin tuli vain ihan sairaan hyvä fiilis siitä. Varsinkin kun viimeiset kaksi vuotta pitää sinnitellä lainoilla ja säästöillä, koska kelan tuet loppuu kesällä 2020, niin tieto siitä, että voi saada jalkaa oven väliin jo aikaisemmin, lämmittää kovasti.

10) Älä osta kirjoja. Älä.
Tai jos ostatkin, osta vain Atlas of Human Anatomy (joka tulee olemaan ilmeisesti meidän raamattu seuraavat 1.5 vuotta). Muut saat kyllä keinolla jos toisella muuten. Paitsi itse aion kyllä varmasti hamstrata (hävyttömän) paljon kirjoja, jahka tiedän mitkä on hyviä, mitä tulee tarvitsemaan ehkä myöhemmin jne... ( Hamstraaja-Hamsterien sukua jo 3.:ssa polvessa, can't help it..)

Nyt öitä.

Life in Riga

Vko.1 takana. Hyvin monta edessä.

Eli täällä siis kirjoittelee uunituore lääketieteen opiskelija Riiassa. Ensimmäinen (tutustumis)viikko on ohi ja ensi viikolla pitäisi alkaa tositoimet luentojen yms suhteen. Olo on ristiriitainen: innokas, mutta haikea. Hieman väsynytkin, mutta se ei johdu viikko-ohjelman raskaudesta vaan siitä kaikesta sosiaalisesta latauksesta, mitä viikko on pitänyt sisällään. Vastapainona kaikelle sille, olen viettänyt melko pitkiäkin aikoja vain kotona netflixin ääressä. Koko aikaa ei vain jaksa olla iloinen, sosiaalinen ja kaikin puolin mukava ihminen.

Lopetin viimein viime syksynä pääni hakkaamisen seinää vasten Suomen lääkiksen kanssa. Hain - ja pääsin - opiskelemaan Riikaan (Riga Stradins University) alaa, josta olen unelmoinut jo pitkään. Siitä huolimatta yksi päällimmäisimpiä tunteita on hassu luopumisen tunne. Vaikka loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, missä itsensä lääkäriksi lukee, niin kuitenkin sillä on. Koko 25-vuotinen elämäni jäi lahden toiselle rannalle ja uuden elämän rakentaminen tyhjästä on samaan aikaan parasta ikinä ja aivan helvetin pelottavaa. 6 vuotta on pitkä aika. Mutta jotenkin jaksan myös uskoa siihen, että aika tekee tehtävänsä - asiat helpottuu ja elämä rakentuu uudestaan. Eikä se Suomi tai elämä siellä myöskään minnekään katoa.

Ennen kuin vajoan sen syvempiin mietteisiin, tässä ensimmäisiä ajatuksia kaupungista itsestään:

- Jugend yms "vanhojen talojen" paratiisi.
Talot ovat joko täysin kunnostettuja tai sen näköisiä, että nuorisoaktivistiporukka pitää sitä vallattuna. Seiniä koristaa joko upouudet maalit tai graffitit, joskus jopa samassa korttelissa näkee tätä vastakkainasettelua.

- Yksisuuntainen liikenne ja suojateiden puute.
Asun itse keskustan lähellä olen pakostakin kiinnittänyt huomiota, että lähes jokaisen kadun liikenne on yksisuuntainen. Sikäli ihan hyvä; helpottaa teiden ylityksissä, sillä tosiaan suojateitä täällä ei harrasteta kuin ehkä joka toisen ylityskohdan kohdalla.

- Alkoholikauppoja JOKA puolella!
Okei... Tässä puhuu tosiaan Suomi-tyttönen, joka on tottunut Alko-monopoliin. Oli vain jotenkin huvittavaa pööpöillä ensimmäistä kertaa viikko sitten kauppaan ja ohittaa 2-3 alkoholiputiikkia ennen kunnon supermarkettia :D Tähän kyllä tottuu pelottavan nopeasti, että voi kätevästi hoitaa kaikki (kröhöm...) elintarvikeostokset yhdestä kaupasta; eli tomaattikastikkeet ja votkat löytyy sopivasti viereisiltä hyllyiltä.

- Halpa
Suomen hintatasoon verrattuna. Etenkin ystävämme alkoholi. Opiskelijana, en valita.

- Julkinen liikenne & taxit
Sekä kaupunginsisäinen julkinen liikenne (buss, trolley-buss, tram) että taxin kanssa ajaminen halpaa kuin saippua. Opiskelijana saan vielä alennusta, eli kuukausikortti kaikkiin julkisiin maksaa 16e. Taxien kanssa saa kuitenkin olla hieman tarkkana; osat kalliimpia kuin toiset. Esim lentokentällä mainostetaan taxi-firmaa (can't remember the name...) joka ajaa keskustaan 20e:lla... Itse otin randomin taxin heti oven ulkopuolelta ja maksoin matkastani 11e.

Tässä ensimmäisen viikon mietteitä, ensi viikolla alkaa oikea opiskelu!
Wish me luck!

Terve kunnes kuolemansairas

Elämä on hassu, irvokas asia.
Yhtenä hetkenä ihminen on terve, sitten kuolemansairas.

Elämää pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvyytenä. Vaikka kaikki tietävät, että ennen pitkään se päättyy. Tavalla tai toisella. On se onni, ettei sitä tiedä etukäteen, miten. Ja vielä tärkeämpää: milloin.

Erään läheiseni "viimeisten hetkien" sekuntikello on pistetty käyntiin. Kukaan ei tiedä kuinka paljon aikaa on jäljellä. Viikkoja, vuosia, kuukausia? Saako lääkkeet kellon vielä pysäytettyä ennen maaliviivaa? Voin vain toivoa ja rukoilla sitä. Turhauttavaa, todella turhauttavaa on vain se, ettei sitä voi kuin katsoa ja odottaa.

Olen iso tyttö. Ymmärrän, että ihmisten pitää ennen pitkää kuolla. Isomummuni tokaisi joskus ennen kuolemaansa, että onko Jumala hänet kokonaan unohtanut tänne. Hän oli yli 90-vuotias, leski, dementti ja vanhuuden heikko. Valmis. Niin valmis kun ihminen ikinä voi olla. Se on hieno asia, ja jotain, jota monet meistä ei varmasti saavuta.

Olemme menettäneet jollain hassulla tavalla kosketuksen siihen epämiellyttävään faktaan, että ennen pitkään me kaikki kuolemme, ja että sitä ennen kohtalo osaa olla julma. Todella julma. Ja että kaikesta huolimatta, me kaikki emme kuole rauhallisesti lähes sata vuotiaina nukkuessamme. Tappelemme kuolemaa vastaan kovemmin kuin koskaan, koska nykyaikainen lääketiede tekee siitä mahdollista. Emme pelkää sitä enää arkipäivässä, melkeinpä nauramme sille päin naamaa tekemällä uhkarohkeita asioita päivittäin - joskus jopa niinkin yksinkertaisia kuin juoksemalla/ajamalla/pyöräilemällä viime hetkellä liikennevaloihin. Ajatellen, että eihän siinä oikeasti mitään voi tapahtua. Ei ainakaan minulle.

Lähes kaikki onnettomuudet - ovat ne sitten konkreettisia tapaturmia tai sairauksia - tulevat meille yllätyksinä.  Ja niin on hyvä. Ei elämää voi elää odotellen kuolemaa. On hyvä ymmärtää se "osana diiliä", mutta kuitenkin "unohtaa" asia, kun se ei ole ajankohtainen. Ja jos ja kun, se joskus tulee ajankohtaiseksi, tapella vastaan. Vielä viimeisen kerran. Mikäli mahdollista.

Peter Hollens: aivan mieletön laulaja! Tehnyt useita upeita acapella sovituksia, suosittelen!

Pitääkö tytön olla aina kiltti ja epäitsekäs?

Milloin pitää ottaa askel taakse päin ja luovuttaa?

Olen miettinyt ennenkin tätä kiltin tytön ongelmaa: miellyttää vai ei? Kenen miellyttäminen on tärkeintä? Itseni vai jonkun muun? Mutta jos en joustakaan muiden mukaan, olenko itsekäs? Saanko sillä, että olen kiltti ja muovautuva, itselleni mitään? 

Varmasti jotain - muutoin sitä ei tulisi tehtyä. 

Ainakin itselleni on tärkeää, että koen olevani millään tavalla hyödyllinen ja tärkeä. Onhan sen luonnollista. Haluan olla hyvä ja luotettava ystävä ja sisko. Haluan osoittaa töissä, että osaan ja olen ahkera. Opiskeluissa (aivan, opiskelen taas!! Maailma on ihmeitä täynnä! ) en haluaisi mennä siitä missä aita on matalin, koska tuotan silloin pettymyksen itselleni. Haluaisin todistaa sekä itselleni että koko maailmalle että, hei! Minäkin olen tärkeä ja fiksu ihminen. Minullakin on jotain annettavaa. Mutta nämä tunteet joutuvat yhä useammin ja useammin koetukselle. Monestakin syystä. Yksi syy on, että olen väsynyt suorittamaan.

Ironisinta on ehkä se, että en myönnä olevani perussuorittaja, jonka elämän tehtävä on miellyttää muita. Kaukana siitä. Olen itsenäinen ja itsepäinen nainen, maustettuna oinaan tempperamentilla, taiteellisella herkkyydellä ja kunnianhimolla. Saatan ehkä kaivata ihmistä rinnalleni, mutta elämäni tuskin musertuu, jos ei tätä henkilöä koskaan löydy. Mutta silti, vaikka kaiken aikaa väitänkin tekeväni asioita sen takia, että ne ovat omia valintojani, huomaan ajautuvani usein umpikujaan sen kanssa, mitä itse haluan ja mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. 

Esimerkiksi työni tällä hetkellä (joka itseasiassa herätti kirjoituspuuskan pitkästä aikaa). Koen olevani umpikujassa sen kanssa. Ja samalla kiitän ja ylistän kohtaloa, etten olekaan siellä vakituisesti,  vaan pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Mutta siis: pidän työstäni. Oikeastaan melko paljonkin. Se on raskasta, ravintolassa ruokien kanssa juoksemista ja astioiden keräämistä ja melkein aina on kiire. Asiakkaat ovat toisinaan aivan huippuja, ja saavat hymyn huulille koko päiväksi. Mutta jotain siinä selvästi mättää, sillä nykyään aina kun saan kutsun töihin, sydämeni nousee kurkkuun ja olen kuin bambi ajovaloissa. Ajatus töihin menosta saa minut menemään lukkoon, mutta toisaalta kieltäytyminenkin tuntuu mahdottomalta. Olen melkein paniikissa. Enkä tarkalleen edes tiedä miksi. 

Suorittaminen on vilpillistä ja koukuttavaa. Kuin juoksisi laina-ajalla. 

Itse suoritan miellyttääkseni lähinnä itseäni. Vakuutelen, että näin kuuluu vain tehdä ja jaksaa. Mielellään vielä hymy kasvoilla. Olen väsynyt siihen, että minun pitäisi olla aina valmis hyppäämään vuorokauden varoitusajalla töihin (mielellään kahdeksaksi tunniksi tai pidemmäksi..) vain koska muut odottavat minun tekevän niin. Ja totta kai odottavat: sehän on minun työtäni extra-tarjoilijana! Mutta vaikeinta on se, itseäni ahdistaa tuottaa toisille pettymys. Tekeekö se minusta itsekkään paskiaisen, johon ei voi luottaa, vai vain ihmisen. 

Minä haluan uskoa, että olen fiksu, tärkeä ja hyödyllinen - jopa lahjakaskin jossain - ilman että minun täytyy suorittaa joka elämänsaralla. Olen kahdenkymmenenneljän. Teoriassa aikuinen, eli minun pitäisi lakata ajattelemasta kuin epävarma teini, jonka koko elämä riippuu siitä, minkälaiset arvosanat saa, onko poika/tyttöystävää, tai mitä muut minusta ajattelevat. Ihan oikeasti: eikö suurin saavutus, mitä tässä hullussa, peloittavassa maailmassa voi saada, ole onnellisuus? Sitä ei saavuta suorittamalla oravanpyörässä. En ainakaan minä. Nostan ihan ihan oikeasti hattua niille, jotka opiskelevat ja tekevät hirveästi töitä sen ohella. Huomaan, että minä en siihen kykene. Muisto edellisestä loppuunpalamisesta (yhtälöllä työt+koulu= romahdus) on vielä aivan liian tuore ja kipeä. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun kunnolla joutui kasvotusten oman inhimillisyyteni kanssa (ja sekös suorittaja-ihmistä vituttaa). 

Toivon vain, että tästä tulisi tasapainoinen ja onnellinen vuosi. Miten siihen päästään, jää nähtäväksi.

Tähän tekstiin ja tunnelmiin sopi vain ihan liian hyvin Frozenin Let it go :) (Idina Menzelin ääni on aivan mahtava!)

Seuraavan kertaa.