Ajatuksia ensimmäisestä opiskeluvuodesta

Ohi on!
1/6 suoritettuna ja olo on helpottunut, kiitollinen ja epätodellinen. Aika on mennyt hujauksessa (kiireessä) ja ajattelin purkaa päällimmäisiä ajatuksiani ensimmäisestä vuodesta.

Ensinnäkin, olen aivan älyttömän onnellinen, että päätin lähteä ylipäätään. Minulle ei ollut millään tavalla itsestään selvä ajatus, että jättäisin Suomen ja lähtisin opiskelemaan ulkomaille. Mutta jälkiviisaasti voin sanoa, että kannatti. Ennen opiskelupaikan saantia olin ollut todella hukassa sen kanssa, mitä elämästäni oikein tulee. Edelleenkään en osaa sanoa "mikä minusta tulee isona" (erikoisalaa ajatellen, kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää), mutta ainakin minulla on tällä hetkellä suunta ja selkeä tavoite; Medical doctor ja siitä sitten Suomeen Laillistetuksi lääkäriksi (LL).

Unettomia öitä... kirjaimellisesti :D

Entäs mitkä fiilikset minulta jäi ensimmäisestä opiskeluvuodesta?

Yleisesti ottaen hyvät.
Opiskelu on ehkä hieman erilaista millaista olin odottanut (vertailukohtana Suomen yliopisto ja ammattikorkeakoulu) - hyvässä ja pahassa. Opettajakohtaisuus tuntui täällä korostuvan: jos sinulla on hyvät ja mukavat opettajat, se helpottaa elämääsi aivan älyttömästi. Jos ei, niin saatat joutua hakkaamaan päätäsi aivan naurettavien asioiden kanssa. Karkeimpana esimerkkinä histologian protokollat; osa joutuu taistelemaan hirveästi sen puolesta, että saisi hyväksymismerkinnät piirrustuksistaan, kun taas toiset saavat allekirjoitukset suhteellisen helposti. En ole aivan varma, voisiko Suomessa asiat mennä näin räikeästi.

Kuolema kuittaa univelat
Onneksi sitä ennen voi juoda paljon kahvia

Äitiäni lainatakseni: "Ensimmäinen päivä hirressä on aina hankalin ja 'kaikkeen tottuu' sanoi pässi kun päätä vietiin".
Se mielestäni kuvaa opiskeluja yllättävänkin hyvin, vaikkakin sananparren kaikkein humoristisimmassa muodossa.
Eli töitä täällä saa kyllä tehdä aivan niin paljon kuin pää ja perse (...niska, hartiat, selkä... jne) kestää. Mutta ei se ainakaan tullut itselleni millään tavalla yllätyksenä: kyse on kuitenkin yliopistosta. Ja hyvänen aika, lääketieteellisestä: työnarkomaanien ja itsepiiskureitten paratiisista!
Siitä huolimatta sanoisin, että työmäärä ei ole tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömältä. Ainakaan vielä. Sillä on hyvä pitää nöyrästi mielessä se, mitä kaikki lupailevat:
It will get worse.

Uskon kuitenkin olevani juuri sopivassa mielessä se edellä mainittu Pässi; eli kaikkeen tottuu ja kipu kasvattaa (jos ei mitään muuta niin univelkaa).
Kaikkein tärkeintä on mielestäni pitää vain fokus sopivasti opiskeluissa, niin ettei jätä hirvittävää läjää hommia rästiin ja pitää hyvät välit opettajiin (trust me, siitä on helvetisti hyötyä). En usko, että kukaan selviää tästä koulusta pysymällä vain omalla mukavuusalueellaan. Mutta uskon vahvasti siihen, että opiskeluun tottuu niin, että alunperin mahdottomilta tuntuvista tenttirupeamista selviää. Ja jos ei mitään muuta, niin ainakin henkinen kantti kasvaa - ja se on hyvä asia jo ihan tulevaisuuden alaa ajatellen.

Jotain muutakin kuin opiskelua <3

Ja ettei tästä tulisi pelkkä "opiskele ahkerasti" manifesti, niin pakko sanoa myös se, että täytyy tehdä jotain muutakin!! Vaikka opiskelu on tärkeää, niin niin on myös oma mielenterveys. Toiset saavat potkua liikunnasta, toiset kavereiden kanssa hengailusta ja juhlimisesta, just name it and do it! Itse huomasin, että kaipasin koiraani. Olin tulla seinähulluksi viimeisen 2 viikon aikana, kun olin joululoman jälkeen Riiassa lukemassa tentteihin, eikä minulla ollut koiraa mukana (niin lyhyeksi ajaksi ei ollut mitään järkeä raahata sitä mukana). Tämä vahvisti vain päätöstä, että koira tulee ja toivottavasti pysyy jatkossakin matkassa. Onhan siitä hemmetisti hommaa ja "vaivaa", mutta kyllä se myös niin paljon antaa: koira pakottaa säännöllisesti ulos liikkeelle, siitä on seuraa ja herran jestas, onhan se ihanaa, että on joku on aina niin vilpittömän onnellinen, kun tulee kotiin pitkän päivän jälkeen.

Nyt siis onnellisesti lomalla Suomessa. Minulla kävi loppuun asti hyvin kokeiden kanssa, eikä minun tarvinnut jäädä exam periodiksi Latviaan, vaan onnistuin saamaan tarvittavista (genetiikasta ja biokemiasta) aineista autopassit. Se on yksi asia mistä pidän tässä koulussa; se että hyvillä välikokeiden arvosanoilla voit passata final examin. Motivoi huomattavasti lukemaan ja ainakin itselleni on paljon helpompi keskittyä pienempiin kuin suuriin kokonaisuuksiin.

Loman sotasuunnitelmana on jatkaa työnhakua kesäksi (eli se siitä lomasta..)
Amanuenssuureihin ei vielä tänä kesänä luultavasti ole mitään asiaa, mutta yrittänyttä ei laiteta ja haen sen lisäksi lukuisiin muihinkin terveydenhuoltoalaa edes läheltä liippaaviin tehtäviin. Aika näyttää miten käy.

Matkustaminen koiran kanssa

Tätä. Tätä olin pelännyt enemmän kuin kaikkia kokeita koko tämän syksyn.
Lentämistä koiran kanssa. Yksin.
Valtavan määrän tavaraa kanssa (hiphiphuraa!!)

Onneksi opiskelukaverillani oli sattumalta tulossa ystävä samana iltana ja samoihin aikoihin Riikaan, niin hän tuli avukseni lentokentälle. Ja se oli kyllä taivaan lahja ja pelastus. Yksin ison matkalaukun, koiran lentolaatikon ja äärimmäisen aran koiran kanssa kulkeminen olisi ollut suorastaan painajaismaista. Syksynä näitä ongelmia ei ollut, koska tulin autolla siskon ja serkun kanssa. Silloin kukaan ei edes lautta-matkan jälkeen ollut kiinnostunut, onko matkassa koiraa vai ei. Latviaan tuleminen oli siis tällä kyydillä (ja tähän suuntaan) äärimmäisen helppoa.

Koiran kanssa on nykyään helppo matkustaa Eu-maissa. Ainoat vaatimukset ovat:
1) Lemmikkieläin passi
2) Voimassa oleva Rabies-rokotus
3) mikrosiru

Lisäksi aina Suomeen palatessa täytyy käydä eläinlääkäriltä hakemassa lääke ekinokokkia vastaan. Suomi on (ilmeisesti) ekinokokki vapaa alue, Latvia ei, ja lääke on haettava eläinlääkäriltä 1-5 päivää  (linkki eviran sivuille) ennen matkaa. Matkat lentokentälle tai eläinlääkärille sujuivat helposti taksilla.

Koska matkassa oli koira, kentälle piti mennä hyvissä ajoin tekemään lähtötarkastus ja sen jälkeen siirtyä seuraavaan pisteeseen, jossa virkailija skannasi (kai?) kuljetuslaatikon. Saimme hetken aikaa odottaa, mutta lopulta toinen virkailija tuli hakemaan koiran laatikoineen ja itse suuntasin kohti turvatarkastusta. Olin ollut koko päivän niin stressaantunut tästä matkasta, että oli melkein helpottavaa siirtää vastuu jollekin toiselle ja vain luottaa, että koira pärjää, ja että sitä kohdellaan hellävaroen. Koko prosessi lentokentälle saapumisesta taksilla lentokoneen laskeutumiseen Suomeen kesti vain 2,5 tuntia, joka on varsin inhimillinen.

Tutustumassa lentolaatikkoon

Ensikokemus oli oikein hyvä. Lähtöaikani oli niin myöhään, ettei jonoa eikä turhaa odottamista ollut. Koira oli niin reipas kuin olettaa saattoi. Henkilökunta sekä Riian että Suomen päässä oli sai minulta hyvät pisteet, ja meillä oli hyvä tuuri lennon kanssa, sillä kaikki sujui hyvin ja ajallaan. Toisin kuin seuraavana päivänä (jolloin muutama tuttuni lensi), kun lentokone oli ollut yli 3h myöhässä sumun takia.

Lennon jälkeen Iris toipui matkasta hyvin. Äitini oli vastassa, ja heti tutun ihmisen nähtyään, koira tuntui unohtavan matkan koettelemukset. Hyvä uutinen minulle, eli jatkossakin luultavasti lennetään Riikaan. Huono uutinen koiralle. Sillä - kuten sanottu - jatkossakin lennetään Riikaan.

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Suutarin lapsilla on kerrankin kengät!!

Pitkästä aikaa kuulumisia kiireiden keskeltä.

Kaikki tietää sanonnan "suutarin lapsilla ei ole kenkiä?"
No, kerrankin meillä (lääkäreiden aluilla) oli mestarit opettamassa kisällejä opiskelijajärjestömme RiSLON järjestämässä koulutustilaisuudessa. Olimme saaneet opiskelijoidemme lääkäri-vanhempia tänne Riikaan pitämään luentoja ja workshoppeja eri erikoisaloilta; kirurgia, sisätaudit ja gynekologia. Aamun luentojen jälkeen jakauduimme kolmeen ryhmään - kaksi kliinisen ja yksi prekliinisen vaiheen opiskelijoille. Tilaisuus oli erityisen hieno minulle - ensimmäisen vuoden "en-osaa-vielä-mitään" opiskelijalle - joka ei tule näkemään potilaita vielä hyvin_ pitkään_aikaan.

Olin suoraan sanottuna ollut huolissani siitä, tulenko saamaan tapahtumasta mitään irti, koska opintoni ovat niin varhaisessa vaiheessa. No, se pelko osoittautui onneksi turhaksi. Luennoilla pysyi ainakin suurimmaksi osaksi aikaa hyvin kärryillä (lääkkeiden nimet kyllä menivät vielä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..) ja workshopeissa pääsimme harjoittelemaan muun muassa tikkien tekoa, kirurgisia solmuja, ultrausta, keuhkojen ja sydämen auskultaatiota, sekä (ehdoton suosikkini) intubointia.

Koulutus järjestettiin (yliopistoni) RSU:n tiloissa, ja se tarjosi kyllä hyvät puitteet harjoitella, eli innolla odotan kliinisen vaiheen opintoja. Ja vaikka kaikki ei mennyt ihan putkeen (esimerkiksi vaginaalinen ultraus ei onnistunut) kokonaisuudessaan päivästä jäi ihan hirvittävän hyvä fiilis ja tuntui, että olisi oppinut paljon uutta. Kaikkein parasta oli saada käytännön näppituntumaa asioista, joita oli jo hieman opiskellut, ja huomasin, että etenkin kaikki anatomiasta opittu pyöri jatkuvasti mielessäni päivän aikana. Itselläni oli aivan älyttömän hauskaa ja huomasin, että muilla oli myös. Päivästä jäi todella paljon käteen. Jos ei mitään muuta niin tulipa taas sellainen olo, että jes!! Oikealla alalla ollaan.

Viimeisiä päiviä viedään, eli kohta päästään joululomille :)
#prokrastinaatiokunniaan #mikätentti?

Happy, happy, happy! <3

Ensikosketus paikallisiin terveyspalveluihin

Koko lokakuun jatkunut flunssa kävi siis rasittavaksi siinä kohtaa, kun se alkoi vaikuttamaan (jo valmiiksi liian lyhyisiin) yöuniin. Perjantain ja viimeisen (for now) tentin kunniaksi kävin vihdoin yksityisellä lääkäriasemalla, josta olin kuullut muilta suomalaisilta hyvää palautetta. Julkiselle en edes yrittänyt. Ne harvat tarinat ja kokemukset, mitä olen julkisen terveydenhuollon käytännöistä kuullut, eivät ole olleet niin mairittelevia, joten tein itselleni palveluksen ja menin siitä mistä on aita on matalin - varsinkin kun hintataso täällä on näin (ulkomaalaisen) opiskelijan näkökulmasta ihan mukava.

Perjantai oli buukattu aivan täyteen, mutta minä ja ystäväni (joka tarvitsi myös lääkäriä omista syistään) saimme heti lauantaille ajat.

Lyhyt katsaus siihen, mitä pääni sisällä pyöri prosessin aikana (suoria lainauksia puhelimestani prosessin aikana...)

1. Jos haluat huvipuiston karuselliin tahi vuoristorataan, se maksetaan etukäteen.
   Yksi iso ero Suomen ja Latvian välillä. Suomessa annetaan lasku kouraan tai lysti maksetaan hoidon tai operaation jäljeen. Ainakin näin on ollut kaikissa paikoissa, missä itse olen ollut. Mutta ei. Latviassa maksu hoidetaan ennen kuin pääset edes lääkärin vastaanotolle.

2. Leimoja. Leimoja kaikkialla.
   Tätä olen nauranut ennenkin, mutta jumankekka kun täällä rakastetaan leimoja! Lääkärillä tietenkin on omansa, vastaanottovirkailijalla lääkäriaseman leimasin, sekä kassavirkalijalla vielä omansa jotta varmasti tulee selväksi, että lasku (johon kuitti on niitattu kiinni) on maksettu.

3. Jonottaminen on kivaa (täälläkin)
   Eli kun lääkärillä on vain 15min per ihminen, niin täytyy olla melkoinen superihminen, ettei aikataulu kuse. Odottamista odottamista. Sitä vain näköjään saa tehdä kaikkialla.

4. Se, ettei ymmärrä mitä ihmiset puhuvat, on aivan totaalisen p*rseestä
   Tarviiko tätä edes selittää?

Voi sitä avuttomuuden tunnetta, kun et tiedä, miten hommat toimivat uudessa paikassa.
Karu muistutus siitä, että siihen latviankielen opiskeluun voisi oikeasti panostaa...

5. Valtakunta kuulokkeista

6. Jonottavat ihmiset universaalisti kiukkuisia ja kärsimättömiä

7. Maan paras palvelu löytyy apteekista

Kaikkein hämmentävintä oli ehdottomasti jonotusjärjestelmä. Se tuntui olevan jonkinlainen kombinaatio hyviä tapoja ja kyynärpäitä. Varsinkin toisella kerralla - kun minulla ei ollut varsinaisesti aikaa, mutta tulin kuulemaan tulokseni. Ei ollut vuoronumeroja, ei hoitajaa, joka olisi huutanut sisään. Ihmisiä tuli ja meni jonkinlaisena kummallisena, mutta lähes johdonmukaisena virtana sisään ja ulos ja muistaakseni vain kerran lääkäri tuli ovelle pyytämään (sillä kertaa juuri minut) sisään. (Vannon, hän varmasti kuuli yskäni käytävästä asti..)

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvä. Olin ulkona 1.5 tunnissa ja siihen kaikkeen kuului kaksi vastaanottokäyntiä ja röntgen. Kulttuurieroille ja ihmisille ylipäätään ei voi vain mitään. Suomalaisena introverttinä olen ehkä vain paljon luontevampi kiusaantuneessa "hissimusiikki soi taustalla" hiljaisuudessa kuin käytävässä täynnä ihmisiä, jotka pitävät ääntä - varsinkaan kun ei ymmärrä mitään.  Lääkärille täytyy antaa täydet pisteet; hän osasi englantia hyvin ja tuntui hyvin pätevältä ja itselleni jäi hyvä olo käynnistä.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

Tiedättekö sen tunteen, kun joku ihminen, jota arvostat, katsoo sinua pitkään_ja_pettyneenä?

Tahtoisin käyttää sanaa "v*ttuuntuneena" mutta leikitään, että tämä on kaikille ikäryhmille sallittu blogi, eli yritän hillitä kielenkäyttöäni, vaikka viimepäivät ovatkin itsehillintääni koetelleen ('cought, USA, cough!')

Yksi lempi sarjakuva-artisteistani, check it out!
http://theawkwardyeti.com/chapter/heart-and-brain-2/

Olen ehkä maininnut ennenkin, että täällä ei paljon päitä silitellä. Päinvastoin, osa proffista ja opettajista ovat erittäin ankaria. Suurin osa (oikeasti) näistä ankaristakin versioista on kuitenkin myös oikeudenmukaisia, eli ei siinä mitään. Minusta on hienoa, että opiskelijoilta vaaditaan paljon, vaikka korkea vaatimustaso välillä herättääkin yleiskitisijät ulos luolistaan koulunkäytäville mellakoimaan aiheista, mitkä pitäisi vain purra ja niellä. Ollaan kuitenkin yliopistossa, eikä missään lasten leikkitarhassa. Välillä kuitenkin tämä vaativuus ja armottomuus sapettaa (ahaha, sainpas sisäelinvitsin sisällytettyä tekstiin, kuinka osuvaa ja ovelaa).

Eli.

Universaaleja, yleismaailmallisia totuuksia: jokainen opettaja pitää omaa ainettaan aina tärkeimpänä. Piste. Joskus he ovat oikeassa, ja sitten on sellaisia aineita kuin latina (tärkeä. h*lvetin hyödyllinen, mutta ei suinkaan mielestäni kaikkein tärkein). Näistä "vähemmän tärkeistä" aiheista pystyn vastaanottamaan kuraa niskaani, varsinkin jos tiedän sen ansaitsevani, mutta sitten on niitä tärkeitä aiheita, joista pidän, joihin haluaisin panostaa, mutta hei haluaisin pystyä juosta myös puolimaratoneja, mutta pystynkö? En. Näistä aineista ja näiden oppiaineiden opettajilta on kurjempaa saada ... palautetta. Summasumlaarum; aina se, että yrittää hienosti parhaansa pysyä aallonharjalla jokaisen oppitunnin aiheissa, ei yksinkertaisesti riitä, ja opettajat (nämä ovelat, tarkkasilmäiset ihanat) kyllä huomaavat sen, eivätkä jätä näpäyttämättä asiasta.

Ja kyllä. Silloinkin pitää/pitäisi/tulisi muistaa vain hengittää ja niellä. Vaikeaa ja veemäistähän se on, mutta niin maailma makaa, ja tulevaisuuden lääkärinä tähänkin alan kohokohtaan kannattaa tottua. Palautetta tulee ja tulee jatkossakin paljon. Osa on epäreilumpaa, osa taas täysin ansaittua. Sen takia on kaksi korvaa: toisesta sisään ja toisesta ulos prosessoimatta ja itseään sen enempää ruoskimatta. Frozenin sanoin: Let it f*cking go.

Ei täällä sen kummempaa. Pari rankkaa viikkoa takana, ja niistä vielä toivutaan, etenkin kun nukkuminen on ollut mitä on. Oikeasti on mennyt todella hyvin: tänä syksynä suoritettujen (6) kokeiden keskiarvo on tällähetkellä 7.7 (kyllä, laskin että voisin itselleni vakuuttaa, että ei tässä oikeasti mitään hätää ole ja olen hyvä (vaikkakin usein viimehetken) oppilas). Olen itse oikein tyytyväinen siihen, miten tämä syksy on mennyt, varsinkin kun pahin rytäkkä tarvottiin keuhkoputkentulehduksessa.
Niin. Pääsin siis ensi kertaa kokeilemaan terveydenhuollon palveluja alá Latvia, niistä lisää myöhemmin jahka saan tekstin viimeisteltyä.

Ugh. Olen puhunut (purkanut sanoiksi yleisfrustraatiotani), koska tunnetusti se on niin paljon hyväksi yleismielenterveydelle.

Hieman yli viisi viikkoa joululomaan enää!!
Eli kyllä se siitä :)

Dog tax

Rentoutumisen jalo taito - ja sen opettelu

Ruuhkaviikot jatkuu, mutta tänään oli hyvä päivä!

Yksi koe vähemmän listalla ja yhdestä aikaisemmasta tuli tulokset takaisin, ja voin sanoa olevani tyytyväinen. Lukujen suhteen rankan viikonlopun ja henkisesti uuvuttavan maanantaipäivän päätteeksi, päätin, etten tee illalla enää mitään.

Päivä alkoi suoraan sanottuna kamalasti (klo 6.30, kun piti lukea vielä viimehetken paniikissa histologiaa...), mutta jossain puolen päivän jälkeen (jälkiruokakakun ääressä) elämä alkoi pikkuhiljaa taas voittaa ja hymyillä, vaikka tuntuikin, että kuljin täysin sumussa koko päivän.

Sitä liian harvoin pysähtyy/ehtii pysähtyä miettimään, että mitä asioita kaipaa, ja mitä haluaisin tehdä enemmän, jos olisi aikaa ja toisaalta vapaa-ajalla viitseliäisyyttä ja jaksamista. Näin kliseisiä viisauksia tykittääkseni, itsestään nyt on kuitenkin muistettava pitää huolta, ja siksi aihe on oikeasti todella tärkeä. Jos en ole mitään muuta oppinut elämäni aikana, niin ettei oman hyvän hyvinvointinsa uhraamisessa työn takia ole mitään gloriaa. Itsestään täytyy muistaa pitää huolta - kukin tavallaan - ja piste.

Mutta siis, mitä siis itse teen tai haluaisin tehdä hetkinä, kun velvollisuudet ei paina?

Artisti: Kari Suomalainen

- Lukea
Game of thrones:n 5 kirja on yhä vain kesältä kesken, mutta suoraan sanottuna kaiken tämän lukemisen keskellä, mikään ylimääräinen sivujenkääntely ei houkuttele, vaikka haluaisinkin päästä tarinassa eteenpäin.

- Soittaa pianoa/laulaa
Anteeksi naapurit! Nauttikaa yskästäni, niin kauan kun sitä kestää, siihen asti käytössäni on vain piano.

- Kylpy
Amme <3 Olin unohtanut, miten ihana kapine se on!!

- Juosta
...tai "juosta", eli liikkua kävelytahtia nopeammin ja puhista. Vaikka tosissaan, meillä oli ihan hyvä putki päällä koiran kanssa ennen kuin tämä pirun tauti iski päälle. Milloin ikinä pääsenkin takaisin juoksemaan, niin tiedän, että ensimmäisestä lenkistä tulee tappo.

- Tv-sarjat
Minulla on netflix, mutta hitto vie, en osaa katsoa sarjoja tai elokuvia yksin!!
Kesken minulla on vähän kaikkea Housesta Grand Hotelliin, mutta yksin en oikein osaa koukuttua sarjoihin. Lisäksi listallani on paljon leffoja, joita haluaisin nähdä, mutta yksin en ole tullut katsoneeksi. Joko pitää värvätä joku vakio leffan-töllöttäjä  ystävä tai vaan päästä yli siitä, että elokuvien katsominen ei välttämättä ole sosiaalinen tapahtuma. Dokumentteja sen sijaan katson jonkinkin verran yskin. Viimeisimpänä "Champions", joka kertoi tappelukoirina käytettyjen pitbull koirien kohtaloista, ja se oli kyllä hyvä! Ja olin toisaalta tyytyväinen, ettei kukaan joutunut todistamaan herkistelyäni.

- Kirjoittaminen
Kuuluu vähän samaan kastiin lukemisen kanssa; haluaisin tehdä enemmän, mutta yleensä rankkojen päivien/viikkojen jälkeen minkäänlainen "ylimääräinen" ajatustyö ei houkuttele, vaikka se olisi kuinka hauska ja nollaava harrastus, jossa haluaisi itseään kehittää. Selittää myös varmaan sitä, miksi tämänkin blogin päivitystahti on toisinaan varsin hidas - onhan tyylini usein enemmän teksti kuin kuva painotteinen.

- Kokkaaminen
Tunnustan. Minulla on viha-rakkaus -suhde ruuan laiton suhteen. Silloin kun asiat sujuu, eikä ole pakko tehdä jotain, ettei kuole, niiiiin ruuan laitto voi olla jopa ihan kivaa. Ja toisinaan rentouttavaa. Usein se vain kaatuu pakkopulla puolelle, eikä siksi ole niin inspiroivaa. Tänään kuitenkin oli yllättävää kyllä hauskaa häärätä keittiössä ja kehittää jotain aterian tapaista Pinterestin reseptien inspiroimana. Koska keittotaitoni ovat jossain keskiverron alarajoja hipova, niin etsin usein valmiita reseptejä (ja kyllä, lähinnä Pinterestistä), joita en ikinä loppujenlopuksi ikinä noudata, vaan ahkerasti sovellan sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Tämän päivän kookos-linssi-nuudeli -keitto oli varsin positiivinen yllätys, vaikka tuoksuikin hieman savusaunalta.

Yritän opetella jälleen sellaista hyvettä kuin aikainen unirytmi, eli nyt viimeiseksi koiran kanssa ulos ja sitten nukkumaan. Huomenna työt jatkuu :)

Mukavuusrajojen tuolla puolen

Ihana Sarah Andersen

Pikapostaus "ruuhkaviikoilta".

Eli nyt se kiire on sitten löytänyt minut ja napannut kunnolla niskalenkkiin.
Takana ehdottomasti tämän syksyn rankin viikko (ja kirjoitan tätä siis keskiviikkona, haha!), mutta vielä ollaan hengissä --- helvetillisestä köhästä huolimatta. En tiedä mikä siinä aina on, kun kaiken - stressin, kiireen ja flunssan - täytyy rysähtää kerralla niskaan. Lenkkeily siis on pakostakin taas jäänyt ja kotona odottaa siksi aina entistäkin energisempi koiranpallero piristämässä flunssaista stressi-kimppua.

Takana siis biokemian ja anatomian ensimmäiset tentit lievässä lääketokkurassa ja seuraavina kahtena viikkoina on niin ikään kaksi tenttiä per viikko. Tämä oli tiedossa jo ajat sitten, ja siksi olen yrittänyt (enemmän tai vähemmän) valmistautua juuri näihin viikkoihin (henkisesti ja opiskellen) jo aikaisemmin. Ja juuri tästä syystä yksinkertaisesti inhoan, kun yks kaks tuleekin säätöä. Etenkin kun säätö johtuu vain siitä, että on ne samat ihmiset jotka valittavat aina ja kaikesta.

Muistisääntö joka jäi elämään muodossa "big boobs matter more"

Lyhyestä virsi kaunis: koko vuosikurssin koeaikataulut heitti häränpyllyä, koska osa ihmisistä kitisi niistä ja molecular biologyn department oletti/kuvitteli/tuli lopputulokseen, että kaikki olivat samaa mieltä ja halusivat muutoksia aikatauluihin. Lopputulos: iso sotku ja kiukkuisia ihmisiä, jotka eivät olleet alunalkujaan mitään muutoksia pyytäneet ja jotka joutuvat nyt setvimään muita kokeita eri päiville (RSU:ssa ensimmäisen vuoden opiskelijoille ei saa olla kuin maximissaan kaksi colloa viikossa, ja omalle ryhmälleni oli vähällä napsahtaa kaksi colloa ja yksi exam nyt peräkkäisille päiville) Toivottavasti konkreettiset aikataulumuutokset jäävät pieniksi, mutta ei tämä ainakaan tätä hektistä ja stressintäytteistä viikkoa parantanut. En usko, että kukaan odotti, että tästä nousisi tällainen farssi, mutta kun koulua on ennen joululomaa jäljellä alle kaksi kuukautta, niin viikko sinne tänne vaikuttaa kummasti kokonaisuuteen. Ikävintä tilanne on niille, jotka ovat varailleet jo lentoja kotiin lomiksi, koska kuvittelivat tietävänsä koeaikataulunsa.

#perjantai edit.

Tulihan se viikonloppu vihdoin ja ehdin/jaksoin/kykenin jopa viimeistelemään postauksen!! Villinä suunnitelmana olisi viettää aika histologian parissa <3
Aivotoiminnan puuttuessa korvataan löpinä kuvilla tällä kertaa. Täällä on mitä kaunein syksy! Aamut on kyllä välillä hävyttömän kylmiä, etenkin kun tuulee, mutta siitä huolimatta odotan jo ensilunta ja talvea.

Tattis, yliväsynyt keuhkotautinen kiittää ja kuittaa, ja lepää loppuillan.

Space Monkey!!

Cake tax
Tyylikkäästi muovipurkin kansi lautasena koska tistkaaminen on tunnetusti yliarvostettua